5-vuotias tyttöni sai mökillä syvän poikittaishaavan nenän ja huulten väliin lauantaina. Otimme ämpärillisen jäätä autoon painelua varten ja lähdimme terveyskeskukseen 30 km päähän vain kuullaksemme että se oli kiinni. Apteekista perhoslaastaria ja takaisin mökille pakkaamaan tavarat kotimatkalle.

Sysmäläiset joutuvat siis ajamaan viikonloppuisin terveyskeskukseen Heinolaan kolmisen varttia. Minusta se on liikaa. Lappilaiset varmaan hekottavat, että kuule 45 minuuttia ei ole mitään. Minusta se on surullista.

Pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme toiveikkaina kohti Lahtea, jospa siellä saisi kasvot tikattua yksityisessä lääkärikeskuksessa, kun Heinolasta meidät olisi luultavasti käännytetty helsinkiläisinä pois, ja ehkä Päijät-Hämeen keskussairaalastakin. Emme tienneet varmasti. No, Lahdessa päivystys oli sulkeutunut juuri. Ajoimme ohi lapsen kipua hiljaa kiroillen.

Matkalla ehti jo tulla pimeä ja useampikin itku. Äidiltä lähinnä. Perillä Helsingissä mehiläisen päivystysjono oli kaksi tuntia eikä verta vuotava lapsi ohittanut ketään. Minusta se oli kohtuutonta.

Lähdimme dextraan, jossa kirurgi puhelimitse oli luvannut katsoa haavan. Odotustilassa aloimme jo lähes pyörtyä koko perhe: liikkeellä aamiaisen voimin iltaan saakka hoitoa etsien. Puolisentoista tuntia nuokuimme tuoleilla ennen kuin tikkaukseen vihdoin päästiin.

Nyt tyttö syö turvonneiden huulten raosta pienenpieniä ruoanpaloja ja pelaa veljen kanssa pelejä. Tänään pystyy jo puhumaan, hymyillä ei vielä voi. Me vanhemmat suremme sitä, miten epätasaisesti terveyspalvelut ovat tässä maassa jakautuneet ja miten älyvapaita aukioloaikoja ja vajaata resursointia päivystyksissä on.

Terveydenhuollon pitäisi Suomessa pelata kuin googlen työntekijöiden edut jenkkilässä: automaatti siellä, kahvila täällä, kuntosali vieressä, ruokaa ilmaiseksi, huveja ja pelejä ja oikeastaan ihan mitä vain ja kaikki muutaman askeleen päässä. Kuin unelma.

Hesarissa sanottiin, että ETYJ-aamuliikenne on sujunut hyvin. Ai no kiva! Kenellä?

Tullinpuomilaisen näkökulmasta autiokaupunki vaikutti hysteerisen vieraanvaraiselta, kotikenttäedusta ei tosiaan voinut puhua.

TO: Kuljen aamuisin poikani kanssa 18:lla Naistenklinikan pysäkiltä keskustaan; minä Kamppiin ja hän Kaisaniemeen. 18:aa ei mainittu bussien linjamuutoksissa, joten oletimme sen kulkevan. Lähdimme pojan ranskankokeen ja ETYJ-ruuhkan takia tosi aikaisin pysäkille. 25 yli bussi ei tullut. 37 yli bussi ei tullut. 48 yli bussi ei tullut. Tullinpuomi oli suljettu kahdeksi tunniksi. Sanoivat, että Manskua pitkin ei liiku mikään. Eivät ratikatkaan. Kutsuimme autoilevan isän apuun. Autolla ei päässyt Manskun yli. Parkkiin Yrjönkadulle ja sieltä kävellen puoli tuntia myöhässä kokeeseen. Onneksi fiksu lapseni sai tehtyä kokeen 7 minuutissa. Ei kuulemma ehtinyt edes kumia ottaa esiin vaan piti kynällä tuhrata virheet yli – vinoneliö-tyylillä kuulemma. Lopputulos voi siis olla aika luova…

PE: Olimme ymmärtäneet tulleemme huiputetuiksi. Ratikat kulkevat, mutta vain eri reittiä. Tullinpuomi ja Kaisaniemenkatu tosin suljetaan, päätepisteemme, kuinkas muutenkaan. Tyttären päiväkodin itsepäisyyspäivän lipunnoston jälkeen puksutin kympillä töihin, jotta viuhuu. Ei menty Runskin kautta vaan viuhuttiin pitkin täysin autiota Manskua. No problem. Näky oopperan kohdalla oli kaurismäkeläinen. Yksinäinen katuvalo heijastui lätäkköön, mummo veti ostoskassia pyörillä perässään ja näytti eksyneeltä. Muita ei ohi huristavan parin saattueen lisäksi näkynyt. Mustien autojen takapenkeillä Tärkeät Henkilöt puhuivat kännykkään ja näyttivät Ihan Reppanoilta. Ratikoissa ihmiset olivat sulloituneet niin tiukasti yhteen, että näyttivät kerrosvoileiviltä tai kaupunkitaiteelta, yhtenäiseltä pinnalta eivätkä erillisiltä ihmisiltä.

Poika meni kympillä Lasipalatsille ja käveli reippaasti kouluun ongelmitta. Ei ollut pelkoa auton alle jäämisestä eikä melusaasteesta tänä aamuna. Ajattelin taas, miten hienoa olisi saada ruuhkamaksut Helsinkiin. Turvallisuus ja viihtyisyys lisääntyisi.

ETYJ-liikennejärjestelyt saattoivat olla kansainvälisten turvallisuusstandardien mukaiset, mutta ne näyttivät tullinpuomilaisen silmin surkuhupaisan ylimitoitetuilta. Espoolaiset työkaverit ihmettelivät, mistä oikein puhun.

Lapseni kävi laulamassa maan hallitukselle ja kutsuvieraille pirskeissä. Minusta se oli jännittävää ja kysyin, millaista oli. – Laulettiin ja siinä se sit olikin ja tultiin pois.

Kysyin, millainen se paikka oli. – Joo, tosi hieno.

Kysyin, miten kuulijat reagoivat kuoron esitykseen. – Tosi huonot taputukset. Ministeri (X) seiso punaviinilasi kädessä ja sen naama oli ihan punanen eikä se pystyny kunnolla taputtamaan paitsi kämmenselkään eikä siitä tuu melkeen mitään ääntä. 

Kysyin, saitteko kuitenkin kehuja ja kiitokset. – Se ylipäällikkösihteeri tai se tyyppi kutienkin sano kiitos että tulitte laulamaan ja sit me saatiin kynät ja heijastimet.

Kysyin, oliko hyvä keikka. – Joo mut oli kivempi se jossa laulettin yöpuvuissa koulussa.

Dilemma on tämä.

Minusta suuret kauniit sillat ovat aivan upeita. Samoin raitiovaunut. Pidän sellaisesta kaupunkilaisesta elämäntavasta, jossa kiskot kolisevat, ja maisema on paikoin urbaani, paikoin vehreä. Meri on paitsi ensimmäinen nimeni myös suuri rakkauteni. Nämä kaikki asiat yhdistyvät Kruunuvuorenrannan sillassa.

Inhoan tunneleita, maanalaisia tai merenalaisia myyräkäytäviä, joita Helsinki on pullollaan. Kun sataa, kastutaan mielummin. Ja kun kuljetaan, katsellaan samalla maisemia. Myönnän potevani klaustrofobiaa ihan oikeastikin enkä vain idealistisista syistä.

Mutta. Laajasaloon vievä silta herättää vielä paljon kysymyksiä. Eikö tarvittaisi ympäristövaikutusten arviointi, kun hanke on näin mittava ja aikomuksena on rakentaa penkereitä? Onko lähtöpisteen välttämätöntä olla Tervasaaren kupeessa? Miksei Hakis-Sörnäinen-suuntaan päin? Miltä Tervasaari, Krunikan ainoa viheraluepläntti, oikeasti näyttää tulevaisuudessa? Olisiko vesiliikenne-vaihtoehto ollut parempi? Veli-Heikki Klemetti sanoo KYLLÄ ja saa muutkin ajattelemaan.

Mä uskon, että silta tulee näyttämään hyvältä, koska kauneudesta puhutaan jo nyt – mikä on Suomessa, tässä pinkki betonilaatikko keskellä peltoa = ihana kauppakeskus -maassa jo aikas erinomainen suoritus. Ajattelen kuitenkin, että Tervasaari on pöhkö lähtöpiste. Mietin jo puolihuolissani ja puoli-innoissani, miten viihtyisä kevyen liikenteen kaistasta lopulta tulee, kuinka tuulinen, kuinka kapea, kuinka turvallinen, kuinka kaunis silta saadaan.

Obama voitti. Ja nyt laulattaa. Amerikalla on musta, nuori presidentti, jonka toinen nimi on Hussein. Edistystä. Varsinainen jättiläisharppaus. Tämä antaa toivoa.

Obama on intohimoinen verbalisti, jonka uskottavuus ja jylheät puheet tuovat maalle ja maailmalle toivoa. Ehkä USA voi uudistua, ehkä demokratia voi toteutua käytännössäkin, ehkä paremmat ajat koittavat piankin. Ehkä Obaman tulevaisuudenusko on itseään totetuttava skenaaario. Toivotaan. 

Mutta talouskriisi ei näytä laantuvan vielä. Toivoa eivät herätä myöskään Obaman lausunnot, joissa hän kannattaa kuolemanrangaistuksen langettamista kaikkein pahimmista rikoksista. Tämä tosin on kolmannen käden tieto: suomalaismedia kertoi Obaman sanoneen näin amerikkalaismedialle. Mutta tämä juoru pelottaa. Kuolemanrangaistus on jokaisen “humanistin” vihollinen.

Ehkä USA nyt luopuu pahan akseli -retoriikastaan, kieltää johdonmukaisesti ja myös estää käytännössä vankien epäinhimillisen kohtelun, tuo nuoret miehet kotiin Irakin älyvapaasta sodasta, lakkaa vainoamasta jokaista muslimilta haiskahtavaakin perhettä terroristeina, kitkee asunnottomuutta kaduiltaan. Toivotaan.

Kun talous romahtaa ja työttömyys ja epätoivo kasvavat, terveyspalvelut joutuvat jenkkilässä koville. Mutta vielä palveluketjua kovemmalle joutuvat sairastuneet ihmiset. Heille on vihdoin tarjottava sitä, mikä meillä suomalaisilla jo on: laadukas julkinen terveydenhuolto. Vaikka meilläkin valittamista aina riittää, on julkinen terveydenhuolto joka tapauksessa yhdenvertaisuutta tukeva huvinvointivaltion kultahippunen, josta pitää pitää kiinni. Toivotaan, että amerikkalaiset saavat oman himmeän hippunsa loistamaan.

Olen kotona hoitamassa sairasta lasta vaikka haluaisin olla töissä ja nautiskella vartin kuluttua Reilua teetä koko henkilöstön kanssa Väentuvassa. Reiluja tuotteita pitäisi olla itsestäänselvästi tarjolla aina. Ja myrkyttömiä luomuja. Reilu kahvivuosi olisi kerta kaikkiaan parempi kuin yksi hetki lokakuussa.

Onneksi reilua teetä on kotonakin. Nyt kohotan kupin vastuulliselle globaalille kehitykselle, joka ei tähtää eksponentiaaliseen kasvuun, joka kilahtaa rikkaan kukkaroon köyhän selkänahasta. Kuppi yhteiselle maailmalle ja oikeudenmukaisuuden uudelle tulemiselle. On uljas olo.

Kotimatkalla mietin, miten paljon vihreää vaalimainonnassa näkyykään – siis itse vihreiden lisäksi. Vasemmistolla on vihreä vaalijuliste, keskustalla on keskustanvihreä vaaliteltta ja monella kokoomuslaisella perinjuurin vihreät sloganit. Rissasen Laura julistautuu arkivihreäksi ja Rädyn Laura järjevästi vihreäksi. Silloin kaipaan suunnattomasti 24/7-vihreyttä ja järetöntä viherpiiperrys-idealismia, jota pursuaa joka kiven kolosta. “Olen snadisti vihreä, koska se on just nyt in ja koska tykkään ratikoista” ei ole uskottava vaalitaktiikka. Tervetuloa ihan oikeiksi vihreiksi elämään ihan oikeaa vihreää arkea, juhlaa, pyhää ja kerta kaikkiaan elämää. Roinan uhraaminen ajan alttarilla ja pieni ärsyttävä julistusinto kuuluvat tämän varsin myönteisen maailmanparannustaudin kuvaan.

Sitten mietin, kuka anasti kaikki joukkoliikennemainospaikat ja ulkomainospaikat jo aikaa sitten. Helsingin Vihreille myytiin eioota jo puoli vuotta sitten. Kotimatkalla kävi selväksi, että Tatu Rauhamäki anasti lähes kaikki ulkomainospaikat iskevällä tartu taas tatuun -hekotuksellaan ja että Bogo ylipäänsä aina liimautuu tiukasti kaupungin kaikkiin seiniin ennen vaaleja. Muutamia vihreitä sentään näkyy ratikoiden persauksissa.

Uimahallin kohdalla, lähes törmättyäni jättiläismäiseen kuvaan huiviaan heiluttavasta kokoomusladysta, mietin jo muuta. Tyttären flunssaa, pojan pianotuntia, uimista, välillä sitäkin miten kokoomuksella on varaa ostaa kaikki mainostila maailmassa, syyslomaa mökillä. Ja tietysti sitä, ketä itse äänestän huomenna ennakkoon.

En tiedä. Sen tiedän, että en haluaisi äänestää kansanedustajaa. Mielestäni kansanedustajan tehtävänä on edustaa koko kansaa ja unohtaa paikkakuntakuppikuntaisuus. Ei ole hyvä asia, että samat ihmiset ovat päättäjinä kaikissa elimissä. Ei vaikka he ovat löytäneet hyväksi perusteluksi sen, etteivät halua liikaa etääntyä kuntien asioista eli ihmisistä ja heidän arjestaan. Kyllä sitä perillä pysyy ihan keskustelemalla kaupunkilaisten kanssa ja liikkumalla paljon äänestäjien luona, kuuntelemalla, vierailemalla, tekemällä politiikkaa eduskunnassa. Kaupungin rytmissä pysymiseen ei tarvita valtuustopaikkaa, eikä valtuustossa istuminen todellakaan ole kansanedustajan velvollisuus ja pakko. Haluaisin kansanedustajan, joka paiskisi niin lujasti kansanedustustöitä ettei ehtisi valtuustoon edes joka toinen keskiviikko, eikä varsinkaan lautakuntiin. Haluaisin edustajan, joka näkee omaa kuntaansa laajemmin. Mutta voihan olla, että joudun valitsemaan kansanedustajan valtuustoon – jos hän on paras vaihtoehto. Teot kuitenkin ratkaisevat.

Mutta nyt etsin jotakuta, joka rakastaa Helsinkiä kuten minä. Paljasjalkaisesti, intohimoisesti, haikeasti, ikuisesti.

Kukaan tuskin yllättyi talouden alamäestä. Mehän näimme, miten amerikassa asuntoluottoja myytiin ja ostettiin vastuuttomaan tyyliin, mehän seurasimme läheltä, miten omia tehtaitamme alettiin taas sulkea ja väkeä karsittiin vaikka firmat tuottivat voittoa.

Kyllä ois siepannut jenkkilässä ottaa ensin asuntolaina, sitten yrittää epätoivoisesti saada omaa taloaan myydyksi ja lopuksi kuulla, että oma laina on myyty ties minne. Vielä jos ois ollut oma yritys ja talo panttina, nurin vaan ja onnea. Tässä alkaa varovaisinkin innostua vuokra-asumisesta. En ymmärrä, miksi vuokra-asumista karsastetaan mm. Helsingissä, kun monesti muissa maissa kaupunkien keskustakämpät ovat himoittuja vuokra-asuntoja.

Me kuulimme sen omistavan kansanosan argumentoinnin iltauutisisssa, että nyt jos koskaan on tämä tehtävä vaikka voittoa on kertynyt rutosti, koska kysyntä hiipuu ja pitää erikoistua kapeammalle sektorille, ja että eläkejärjestelyihin pyritään ja moniosaajat ovat maan tulevaisuus ja uudelleenkoulutusta pyritään tarjoamaan. Nämähän ovat kaikki tuttuja laman merkkejä tai ainakin muistoja herättäviä varoitussignaaleja. Mehän elimme kaikki sen 80-90-vaihteen eli ei mitään uutta auringon alla.

Voi siis olla, että taivas putoaa niskaan ainakin osittain, mutta kenen niskaan ja millä tavalla? Ne, jotka tietävät, mitkä asunnot, osakkeet ja hyödykkeet halpenevat ensin ja minkä arvo säilyy, kysyntä nousee ja milloin, ovat vahvoilla. Talouden alamäki on keinottelijoiden herkkupuoti. Ostetaan kun on halpaa, samaan aikaan kun mökinmiinat hädisssään myyvät pois ainoat osakkeensa, että jäisi edes jotain annettavaksi tyttärille. Kun elämä ei itsellä ole parista pennosesta kiinni, ostetaan mökinmiinan paniikissa myymät osakkeet ja jäädään tyytyväisinä odottelemaan hyviä aikoja ja rikastumista.

Miten käy asenteiden? Perussuomalaiset tekevät gallupien mukaan rakettimaista nousua kuntapolitiikassa. Puheenjohtajan omalaatuinen populistin charmi puree, koska politiikka on tylsää. Ihmiset kaipaavat selkeitä puolustajia ja kovaäänisiä vastustajia.  Toisaalta ja toisaalta -monologit turhauttavat ihmisiä, joiden olo on muutenkin nyt epävarma ja huolestunut. Poliitikkojen pitäisi kertoa itselleen, ketä oikeastaan edustavat. Hallitusta, puoluettaan, itseään vai kansaa. Kun mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kapinahenki nousee ja asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Myös demarijohtajan toverillisia puheita ja mediasäihkettä seurattuani uskon, että suomalaisesta politiikasta voi irrota jatkossa taas enemmän populismia ja provokaatiota kuin pitkään aikaan. Se on samaan aikaan sekä rasittavaa että piristävää. Toisaalta ja toisaalta !

Entä herättävätkö tiukkenevat olot katkeruutta paitsi rikkaita ja yhä rikastuvia myös maahan muuttavia kohtaan ja jyrkkenevätkö asenteet meilläkin? Mennäänkö jatkossa takapakkia monikulttuurisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan vankentamisessa?  Suomessa voidaan hyvin, mutta kuitenkin nykyistä vaikeammat ajat ovat edessä. Vaikeina aikoina solidaarisuus on koetuksella. Miten käy kehitysyhteistyömäärärahojen?

Jokainen ääni maahanmuuton lisäämistä vastustavalle ehdokkaalle on pois peruspalvelujen laadusta, tasa-arvosta työelämässä, jatkuvuutta ja turvaa luovasta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja lasten oikeudesta nauttia huolettomina rikkaan monikulttuurisesta ystäväpiiristään. Ihmisten vahva tuki potkut saaneelle Johanna Korhoselle antoi uskoa siihen, että yhdenvertaisuudella ja ennakkoluulottomuudella on meillä tiukasti ja moninkertaisesti lunastettu hyvä asema. Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat taas herättivät pelon, sillä olemme edelleen liian varovaisia toimimaan reippaasti huomatessamme että toista kiusataan, että hän voi huonosti, että hän käyttäytyy omituisesti. Vaikka talous olisi kuralla, mutta yhteisöllisyys, rohkeus ja vastuullisuus säilyisivät, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Luovuttuani kuntavaaliehdokkuudesta, minulle on jäänyt ryhtinaallisesti aikaa ja halua nauttia tästä kauniista syksystä. Töiden jälkeen on voinut mennä kotiin, tyttö on ehtinyt maata vatsani päällä mielin määrin, olen kokannut, laulanut ja ulkoillut. Elänyt Ehtien. 

Yksi tämän syksyn piristysruiskeista on ollut Helsingin Kaupunginteatterin High School Musical Peacockissa. Kävin katsomassa sen 9-vuotiaan poikani kanssa. Jännitin etukäteen, olisiko musikaali poikani mielestä liian lässy, tyttömäinen kikattelu josta ei saa otetta.

Pojan löysä takakeno muuttui aktiiviseksi etunojaksi heti, kun musiikki alkoi. Energia ja valo räjähtivät esiin ja koko sali jammaili mukana ihan kiitettävästi suomalaiseksi jörrikkäyleisöksi. Ihanaa! Kevytmielistä, ei-vakavaa, jenkkipurkkaa, lahjakasta laulamista ja tanssimista, hyvää mieltä, ei kaurismäkeä mailla halmeilla, ei mitään järkevää – vain kivaa älyvapailua.

Väliajalla siemailtiin kuohuvaa ja Pommacia. Miltäs vaikuttaa? Ihan jees.

Loppuaplodien jälkeen kysyin uudelleen. “Tää oli sellanen, jonka vois käydä katsomassa vaikka kuinka monta kertaa!” Sanoin tiukan ein. Kiitokset Marcolle, tuolle suomalaisen viihdemaailman ilon viljelijälle siitä, ettei hän palkannut 40-vuotiaita kankeroita esittämään 17-vuotiaita lapsosia. Kuten suomalaisessa teatterissa yleensä tehdään. Maski päälle ja menoksi. Tällä kertaa jotain parempaa.

Ja onneksi on Johanna Korhonen. Suomen kansa on yllättänyt myönteisesti tuomitessaan yksiselitteisesti Alma Median ja Lapin kansan päätoimittajan idiootteilut. Hyvä, me!

Onneksi Tapio hermostui lautakunnan kokouksessa. Muuten Stop töhryille -kamppista kritisoiva (ja osin kiittävä, kauhistus) kansalaiskeskustelu olisi ollut kokonaisuutena huomattavasti lauhkeampaa ja jäänyt vähemmälle huomiolle.

Stop töhryille on hyvä kampanja yhdessä mielessä: Se tuo mieleeni kultaisen kahdeksankymmentäluvun fiilikset. Helsinki oli aina sateinen eikä nuori päässyt mihinkään sisään. Ilmapiiri oli sellainen, että kadulla maleksiva nuori on joko rikollinen tai syrjäytynyt. Ei nyt aivan ulkonaliikkumiskielto-tunnelmissa, muttei kaukanakaan.

Joimme Piatossa yhtä teekupillista pari tuntia, tai siihen asti että meidät heitettiin ulos. Kiipesimme aitojen yli, koska portit oli sen ikäisiltä suljettu tiukasti. Kotiin siitä, kakarat. Värjöttelimme Stokkan lipan alla ja hiippailimme varovaisesti Steissillä, koska kahvilakulttuuri ei vielä ollut herännyt eikä meitä huvittanut olla Forumissa, kaupungin ainoassa kauppakeskuksessa. Piirtelimme tusseilla bussissa selkänojiin ja siltojen alla betoniin, koska aina ei jaksanut tupeerata tukkaa pystyyn ja tehdä itse reikiä korviin, eikä syödä valuvaa kakkutaikinaa tai yrittää polttaa tupakkaa.

Ja joka puolella Helsingissä tuntui olevan vartijoita. Heti kimpussa, kun parit humoristiset pantomiimit heität Yrjönkadun läpikulkukäytävässä. Kiroilevat nuoret virkaintoiset klopit pelottelivat eivätkä katsoneet silmiin. Ja jos poikkesi asfaltoidulta alueelta vähän sivummalle, tuli tunne kuin vankilasta karkaavalle: Kohta valonheitin osuu meihin ja se on menoa.

Näihin mielikuviin ja kasaritunnelmiin. Stop töhryille -kampanja on surkeasti epäonnistunut ja se voidaan ja  kannattaa korvata järkevällä, neuvottelu- ja yhteistyökykyisellä porukalla. Portit auki niin valtuutetuille kaikenmaailman seminaareihin kuin nuorille päättämään itseään koskevista asioista. Jos Stop töhryille -kampanja on alkanut edustaa joillekin nuorille aikuista ajattelu- ja toimintamallia, melkoinen mielikuvaurakointi odottaa  aikuisuuden kunnian palauttajia.