Tikkien metsästystä terveysvaltiossa

5-vuotias tyttöni sai mökillä syvän poikittaishaavan nenän ja huulten väliin lauantaina. Otimme ämpärillisen jäätä autoon painelua varten ja lähdimme terveyskeskukseen 30 km päähän vain kuullaksemme että se oli kiinni. Apteekista perhoslaastaria ja takaisin mökille pakkaamaan tavarat kotimatkalle.

Sysmäläiset joutuvat siis ajamaan viikonloppuisin terveyskeskukseen Heinolaan kolmisen varttia. Minusta se on liikaa. Lappilaiset varmaan hekottavat, että kuule 45 minuuttia ei ole mitään. Minusta se on surullista.

Pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme toiveikkaina kohti Lahtea, jospa siellä saisi kasvot tikattua yksityisessä lääkärikeskuksessa, kun Heinolasta meidät olisi luultavasti käännytetty helsinkiläisinä pois, ja ehkä Päijät-Hämeen keskussairaalastakin. Emme tienneet varmasti. No, Lahdessa päivystys oli sulkeutunut juuri. Ajoimme ohi lapsen kipua hiljaa kiroillen.

Matkalla ehti jo tulla pimeä ja useampikin itku. Äidiltä lähinnä. Perillä Helsingissä mehiläisen päivystysjono oli kaksi tuntia eikä verta vuotava lapsi ohittanut ketään. Minusta se oli kohtuutonta.

Lähdimme dextraan, jossa kirurgi puhelimitse oli luvannut katsoa haavan. Odotustilassa aloimme jo lähes pyörtyä koko perhe: liikkeellä aamiaisen voimin iltaan saakka hoitoa etsien. Puolisentoista tuntia nuokuimme tuoleilla ennen kuin tikkaukseen vihdoin päästiin.

Nyt tyttö syö turvonneiden huulten raosta pienenpieniä ruoanpaloja ja pelaa veljen kanssa pelejä. Tänään pystyy jo puhumaan, hymyillä ei vielä voi. Me vanhemmat suremme sitä, miten epätasaisesti terveyspalvelut ovat tässä maassa jakautuneet ja miten älyvapaita aukioloaikoja ja vajaata resursointia päivystyksissä on.

Terveydenhuollon pitäisi Suomessa pelata kuin googlen työntekijöiden edut jenkkilässä: automaatti siellä, kahvila täällä, kuntosali vieressä, ruokaa ilmaiseksi, huveja ja pelejä ja oikeastaan ihan mitä vain ja kaikki muutaman askeleen päässä. Kuin unelma.

Talous laskee liukumäkeä – jyrkkenevätkö asenteet?

Kukaan tuskin yllättyi talouden alamäestä. Mehän näimme, miten amerikassa asuntoluottoja myytiin ja ostettiin vastuuttomaan tyyliin, mehän seurasimme läheltä, miten omia tehtaitamme alettiin taas sulkea ja väkeä karsittiin vaikka firmat tuottivat voittoa.

Kyllä ois siepannut jenkkilässä ottaa ensin asuntolaina, sitten yrittää epätoivoisesti saada omaa taloaan myydyksi ja lopuksi kuulla, että oma laina on myyty ties minne. Vielä jos ois ollut oma yritys ja talo panttina, nurin vaan ja onnea. Tässä alkaa varovaisinkin innostua vuokra-asumisesta. En ymmärrä, miksi vuokra-asumista karsastetaan mm. Helsingissä, kun monesti muissa maissa kaupunkien keskustakämpät ovat himoittuja vuokra-asuntoja.

Me kuulimme sen omistavan kansanosan argumentoinnin iltauutisisssa, että nyt jos koskaan on tämä tehtävä vaikka voittoa on kertynyt rutosti, koska kysyntä hiipuu ja pitää erikoistua kapeammalle sektorille, ja että eläkejärjestelyihin pyritään ja moniosaajat ovat maan tulevaisuus ja uudelleenkoulutusta pyritään tarjoamaan. Nämähän ovat kaikki tuttuja laman merkkejä tai ainakin muistoja herättäviä varoitussignaaleja. Mehän elimme kaikki sen 80-90-vaihteen eli ei mitään uutta auringon alla.

Voi siis olla, että taivas putoaa niskaan ainakin osittain, mutta kenen niskaan ja millä tavalla? Ne, jotka tietävät, mitkä asunnot, osakkeet ja hyödykkeet halpenevat ensin ja minkä arvo säilyy, kysyntä nousee ja milloin, ovat vahvoilla. Talouden alamäki on keinottelijoiden herkkupuoti. Ostetaan kun on halpaa, samaan aikaan kun mökinmiinat hädisssään myyvät pois ainoat osakkeensa, että jäisi edes jotain annettavaksi tyttärille. Kun elämä ei itsellä ole parista pennosesta kiinni, ostetaan mökinmiinan paniikissa myymät osakkeet ja jäädään tyytyväisinä odottelemaan hyviä aikoja ja rikastumista.

Miten käy asenteiden? Perussuomalaiset tekevät gallupien mukaan rakettimaista nousua kuntapolitiikassa. Puheenjohtajan omalaatuinen populistin charmi puree, koska politiikka on tylsää. Ihmiset kaipaavat selkeitä puolustajia ja kovaäänisiä vastustajia.  Toisaalta ja toisaalta -monologit turhauttavat ihmisiä, joiden olo on muutenkin nyt epävarma ja huolestunut. Poliitikkojen pitäisi kertoa itselleen, ketä oikeastaan edustavat. Hallitusta, puoluettaan, itseään vai kansaa. Kun mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kapinahenki nousee ja asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Myös demarijohtajan toverillisia puheita ja mediasäihkettä seurattuani uskon, että suomalaisesta politiikasta voi irrota jatkossa taas enemmän populismia ja provokaatiota kuin pitkään aikaan. Se on samaan aikaan sekä rasittavaa että piristävää. Toisaalta ja toisaalta !

Entä herättävätkö tiukkenevat olot katkeruutta paitsi rikkaita ja yhä rikastuvia myös maahan muuttavia kohtaan ja jyrkkenevätkö asenteet meilläkin? Mennäänkö jatkossa takapakkia monikulttuurisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan vankentamisessa?  Suomessa voidaan hyvin, mutta kuitenkin nykyistä vaikeammat ajat ovat edessä. Vaikeina aikoina solidaarisuus on koetuksella. Miten käy kehitysyhteistyömäärärahojen?

Jokainen ääni maahanmuuton lisäämistä vastustavalle ehdokkaalle on pois peruspalvelujen laadusta, tasa-arvosta työelämässä, jatkuvuutta ja turvaa luovasta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja lasten oikeudesta nauttia huolettomina rikkaan monikulttuurisesta ystäväpiiristään. Ihmisten vahva tuki potkut saaneelle Johanna Korhoselle antoi uskoa siihen, että yhdenvertaisuudella ja ennakkoluulottomuudella on meillä tiukasti ja moninkertaisesti lunastettu hyvä asema. Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat taas herättivät pelon, sillä olemme edelleen liian varovaisia toimimaan reippaasti huomatessamme että toista kiusataan, että hän voi huonosti, että hän käyttäytyy omituisesti. Vaikka talous olisi kuralla, mutta yhteisöllisyys, rohkeus ja vastuullisuus säilyisivät, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Liian nuori ja liian vanha ja vääränikäinen

Jutta Urpilaisen (ei nimi naista pahenna ellei nainen nimeä t. nimimerkki kirsikka) noustua demareiden puheenjohtajaksi, alkoi ilokseni keskustelu ikärasismista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Näistä aiheista kun ei voi koskaan puhua liikaa.

Ensin kyseltiin, “miten niin nuori nainen voisi onnistua ja sitten kyseltiin, miksi naisen ikä on niin tärkeä asia. Kun olihan se Katainenkin nuori ja on edelleen ellei poliittisissa vuosissa mitata. Ja moni muukin on ollut nuori joskus. Että jos nuoria miehiä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin nuoria naisia, tämäkin maa kaatuisi varmasti pappamummuvallan kourissa. Onhan nuorissa kuitenkin se tulevaisuus ja kaikki kerta kaikkiaan. Syrjintää, aina vain ja epätasa-arvoa ja ennakkoluuloisuutta.”

Minä muistan, kun sanottiin, ettei Anni Sinnemäkeä ei valittu Vihreiden puheenjohtajaksi ikänsä takia. Ja että valitaan varmasti sitten, kun hän on sopivan ikäinen. Ja että Tarja Cronberg valittiin juuri ikänsä takia. Koska Tarja Cronbergin ikä oli erilainen kuin Anni Sinnemäen. Ja koska Anni Sinnemäen ikä oli vääränlainen. 

Ja sitten, omituista kyllä, muistan runsaasti puheenvuoroja, joissa puoluekokouksessa äänestäneet kertoivat, ettei iällä ollutkaan puheenjohtajuuskamppailussa roolia, vaan ehdokkaiden muilla ominaisuuksilla. Että haluttiinkin valita Cronberg hänen ajamiensa poliittisten asioiden takia. Jotta Vihreät kasvaisi puolueena ja levittäytyisi maakuntiin.

Ennenkuulumatonta. Mietin silloin kuumeisesti, mihin piilottaisin häpeissäni ne ikärasismi-mappini, joihin olin jo Minna Karhusen kansanedustajuuden ensipäivästä alkaen ja Karpelan ja Lehtomäen ministerikausien ajan keräillyt erinäisiä johtolankoja nuorten naisten syrjinnästä.

Pari viikkoa sitten puhuimme työkavereiden kanssa lounaalla siitä, mikä sana sopisi kuvaamaan vanhempia ihmisiä. Pitäisikö heitä kutsua ikäihmisiksi, ikääntyviksi, vanhuksiksi, kolmannen iän aloittaneiksi vai miksi. Ilmoitin kantanani, ettei kukaan ole vanhus eikä nuorus. Yksi on nuori, toinen aikuinen ja kolmas vanha. Vanha on aito ja oikea sana ja sitä pitäisi käyttää niitä, jotka ovat vanhoja. Koska osa meistä on vanhoja ja koska vanhuus on hyvä asia, jota ei pidä parfymoida. Vanha on sellainen ihminen, joka kokee itsensä vanhaksi. Jos ei koskaan mielessään vanhene, ei tule vanhaksi – kaikki eivät tule vanhoiksi, on nuoria ysikymppisiäkin nähty.

Suomen väestötiedot kertovat selkeästi, että tulevaisuus on ei ole nuorissa vaan vanhoissa.

Tämän päivän Hesarissa Anita Kelles-Viitanen tuulettaa raikkaasti yhteiskunnan ja politiikan ikärasistisia lokeroita sanomalla, että puolueisiin etsitään mm. sopivan ikäisiä puheenjohtajia. Todellakin, kuka haluaisi puheenjohtajaksi vain sen takia, että hän sattuu olemaan ’sopivan ikäinen’. Tuskin kukaan, mutta onko joku joskus valittu vain sen takia? Jutta Urpilainenko? Vai Tarja Cronberg?

Vääränikäisten lisäksi politiikassa syrjitään varmasti muitakin ryhmiä. Vääränlaisia, väärinajattelijoita, väärinymmärrettyjä. Kun on väärässä paikassa väärään aikaan, ei pääse vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Se, mikä minua ottaa todella aivoon, on vanhojen ihmisten esittely julkisuudessa kuluerinä. On se nyt perkele, jos ihminen tietyn iän saavutettuaan ei enää kelpaa kuin sosiaali- ja terveyssektorin kuluiksi ja eläkemenoiksi. Katsokaa ympärillenne tuotos-panos-mantran hokijat: kuka kuluttaa, kuka matkustelee, kuka on paremmassa kunnossa kuin sinä itse, kuka nauttii elämästään ja ostaa palveluja. Suuri ikäluokka.

Minä sitten tykkään Liisa Jaakonsaaresta. Tämä ei mitenkään liity päivän kirjoitukseen, mutta on se luojan lykky, että Suomessa on yksi Liisa Jaakonsaari. Pari uutislähetystä pitäisi ihan kokonaan omistaa Liisa Jaakonsaarelle. Liisa Jaakonsaari voisi istua uutisten ajan kommentaattorina studiossa ja lausua suoria sanoja aina kulloisestakin uutisaiheesta.

Ihan hyvä, kirkko.

Kelpo televisioilta. Ensin homojen ja lesbojen adoptio-oikeutta jyrkkäjunttana vastustanut amerikkalaisbönatsu kipuili tiensä läpi 30 päivän sateenkaariperheessä ja sitten uutisissa kerrottiin, että kirkko on päättänyt hyväksyä lapsiperheen sisäisen adoption myös sateenkaariperheissä.

Ihan hieno homma. Pientä edistystä jo. Itse ihan tykkään kirkosta vaikka käyn siellä useimmin ainoastaan viemässä kynttilän äidille tai mummille ja vaikken kirjoitakaan kirkkoa isolla kuten kirjoitan Jumalan. Silti edelleen mietin, miksi meillä on niin jähmeä ja perinteisessä mielessä körttijönkerö kirkko, että naispappeuskin vielä kaihertaa joidenkin pappien sieluja ja homoparien siunaaminen ei monilta luonnistu, ei sitten millään.

Miksei suomalainen kirkko halua olla yhdenvertaisuuden ja hyväksynnän edelläkävijä ja näyttää mallia muille hitaille oppijoille? Onks tää joku kansanluonnekysymys, että kehitetään osia mars-luotaimiin jotka ovat todellisuutta vasta tulevaisuudessa, muttei haluta katsoa inhimillistä, todellista elämää silmiin? Ei haluta nähdä rakkautta siellä, minne sen ei itse haluta löytävän. Itse ja itse. Ihmisten omahyväisyydellä ei näytä olevan rajoja.

Ehk mä oon huonolla nipotustuulella vain siksi, että mansikat loppuivat. Tai ehkä mua kyrsii se, miten kovaa pojalle oli jäädä heti tokana koulupäivänä kotiin keuhkoputkentulehduksessa. Sitkeesti kohti huomista.

Madventures, version women

Miehet ovat eteviä keksimään, miten hauskan harrastuksen voi muuttaa pätäkäksi. Madventures-ukot matkustelevat (ja syövät apinanaivoa ja heittelevät koiran päätä)maailmalla tv-yhtiön laskuun, samalla konseptilla idiootteilevat myös Pohojanmaan Häjyt, nettinörtit kehittävät maailman parhaan pelin ja käärivät miljoonia dollareita, kokkigurut tuppaavat julkisuuteen ja muuttavat brittien ruokailutottumuksia käsi kädessä kuningattaren kanssa ja elävät happily ever after. Sitten ovat autonrassaajat, mikroautoilija-formulastarat, leffantekijät, jääkiekkoilijat, rockbändit…

Välillä tuntuu, että pikkupoikien harrastukset ja haaveet ovat helpommin sellaisia, että innokkain voi luoda niistä rahakkaan uran. Ja tuntuu myös, että pojat luottavat kykyihinsä ja menestymisen mahdollisuuksiinsa vakaasti, jopa jääräpäisesti. Eivätkä liikaa välitä muiden mielipiteistä. Ja osaavat verkottua keskenään ja luoda uudenlaisia “cyberyhteisöjä”. Minusta se on lohdullista; enää ei tarvitse jauhaa suomalaisten miesten heikosta itsetunnosta, eihän.

Nyt naiset mukaan tekemään asioita, joista voi  sekä nauttia että hyötyä. Paitsi, että mekin voitais enemmän luottaa itseemme rokkareina, kokkeina ja elokuvaohjaajina miesten rinnalla, meidän kannattaisi luoda paljon uutta ja omaa. Nostaa agendalle jotain muutakin meitä aidosti kiinnostavaa liiketoimintaa kuin naistenlehtibisnes ääliövinkkeineen. Luoda uutta, haistella heikkoja signaaleja, tehdä niistä ilmiö, menestyä hauskanpidon avulla.

Tämän päivän tytöt, jotka harrastavat ja osallistuvat monipuolisesti, ovat aktiivisia ympäristönsä tarkkailijoita, kyseenalaistavat vanhat roolimallit, uskovat omaan luovuutensa ja tekevät yhdessä asioita joista nauttivat, ovat huomisen supersankareita.