Sporalla Laajikseen

Dilemma on tämä.

Minusta suuret kauniit sillat ovat aivan upeita. Samoin raitiovaunut. Pidän sellaisesta kaupunkilaisesta elämäntavasta, jossa kiskot kolisevat, ja maisema on paikoin urbaani, paikoin vehreä. Meri on paitsi ensimmäinen nimeni myös suuri rakkauteni. Nämä kaikki asiat yhdistyvät Kruunuvuorenrannan sillassa.

Inhoan tunneleita, maanalaisia tai merenalaisia myyräkäytäviä, joita Helsinki on pullollaan. Kun sataa, kastutaan mielummin. Ja kun kuljetaan, katsellaan samalla maisemia. Myönnän potevani klaustrofobiaa ihan oikeastikin enkä vain idealistisista syistä.

Mutta. Laajasaloon vievä silta herättää vielä paljon kysymyksiä. Eikö tarvittaisi ympäristövaikutusten arviointi, kun hanke on näin mittava ja aikomuksena on rakentaa penkereitä? Onko lähtöpisteen välttämätöntä olla Tervasaaren kupeessa? Miksei Hakis-Sörnäinen-suuntaan päin? Miltä Tervasaari, Krunikan ainoa viheraluepläntti, oikeasti näyttää tulevaisuudessa? Olisiko vesiliikenne-vaihtoehto ollut parempi? Veli-Heikki Klemetti sanoo KYLLÄ ja saa muutkin ajattelemaan.

Mä uskon, että silta tulee näyttämään hyvältä, koska kauneudesta puhutaan jo nyt – mikä on Suomessa, tässä pinkki betonilaatikko keskellä peltoa = ihana kauppakeskus -maassa jo aikas erinomainen suoritus. Ajattelen kuitenkin, että Tervasaari on pöhkö lähtöpiste. Mietin jo puolihuolissani ja puoli-innoissani, miten viihtyisä kevyen liikenteen kaistasta lopulta tulee, kuinka tuulinen, kuinka kapea, kuinka turvallinen, kuinka kaunis silta saadaan.

Obama tuo toivoa

Obama voitti. Ja nyt laulattaa. Amerikalla on musta, nuori presidentti, jonka toinen nimi on Hussein. Edistystä. Varsinainen jättiläisharppaus. Tämä antaa toivoa.

Obama on intohimoinen verbalisti, jonka uskottavuus ja jylheät puheet tuovat maalle ja maailmalle toivoa. Ehkä USA voi uudistua, ehkä demokratia voi toteutua käytännössäkin, ehkä paremmat ajat koittavat piankin. Ehkä Obaman tulevaisuudenusko on itseään totetuttava skenaaario. Toivotaan. 

Mutta talouskriisi ei näytä laantuvan vielä. Toivoa eivät herätä myöskään Obaman lausunnot, joissa hän kannattaa kuolemanrangaistuksen langettamista kaikkein pahimmista rikoksista. Tämä tosin on kolmannen käden tieto: suomalaismedia kertoi Obaman sanoneen näin amerikkalaismedialle. Mutta tämä juoru pelottaa. Kuolemanrangaistus on jokaisen “humanistin” vihollinen.

Ehkä USA nyt luopuu pahan akseli -retoriikastaan, kieltää johdonmukaisesti ja myös estää käytännössä vankien epäinhimillisen kohtelun, tuo nuoret miehet kotiin Irakin älyvapaasta sodasta, lakkaa vainoamasta jokaista muslimilta haiskahtavaakin perhettä terroristeina, kitkee asunnottomuutta kaduiltaan. Toivotaan.

Kun talous romahtaa ja työttömyys ja epätoivo kasvavat, terveyspalvelut joutuvat jenkkilässä koville. Mutta vielä palveluketjua kovemmalle joutuvat sairastuneet ihmiset. Heille on vihdoin tarjottava sitä, mikä meillä suomalaisilla jo on: laadukas julkinen terveydenhuolto. Vaikka meilläkin valittamista aina riittää, on julkinen terveydenhuolto joka tapauksessa yhdenvertaisuutta tukeva huvinvointivaltion kultahippunen, josta pitää pitää kiinni. Toivotaan, että amerikkalaiset saavat oman himmeän hippunsa loistamaan.

Hiphopvihreää vaalimainontaa

Kotimatkalla mietin, miten paljon vihreää vaalimainonnassa näkyykään – siis itse vihreiden lisäksi. Vasemmistolla on vihreä vaalijuliste, keskustalla on keskustanvihreä vaaliteltta ja monella kokoomuslaisella perinjuurin vihreät sloganit. Rissasen Laura julistautuu arkivihreäksi ja Rädyn Laura järjevästi vihreäksi. Silloin kaipaan suunnattomasti 24/7-vihreyttä ja järetöntä viherpiiperrys-idealismia, jota pursuaa joka kiven kolosta. “Olen snadisti vihreä, koska se on just nyt in ja koska tykkään ratikoista” ei ole uskottava vaalitaktiikka. Tervetuloa ihan oikeiksi vihreiksi elämään ihan oikeaa vihreää arkea, juhlaa, pyhää ja kerta kaikkiaan elämää. Roinan uhraaminen ajan alttarilla ja pieni ärsyttävä julistusinto kuuluvat tämän varsin myönteisen maailmanparannustaudin kuvaan.

Sitten mietin, kuka anasti kaikki joukkoliikennemainospaikat ja ulkomainospaikat jo aikaa sitten. Helsingin Vihreille myytiin eioota jo puoli vuotta sitten. Kotimatkalla kävi selväksi, että Tatu Rauhamäki anasti lähes kaikki ulkomainospaikat iskevällä tartu taas tatuun -hekotuksellaan ja että Bogo ylipäänsä aina liimautuu tiukasti kaupungin kaikkiin seiniin ennen vaaleja. Muutamia vihreitä sentään näkyy ratikoiden persauksissa.

Uimahallin kohdalla, lähes törmättyäni jättiläismäiseen kuvaan huiviaan heiluttavasta kokoomusladysta, mietin jo muuta. Tyttären flunssaa, pojan pianotuntia, uimista, välillä sitäkin miten kokoomuksella on varaa ostaa kaikki mainostila maailmassa, syyslomaa mökillä. Ja tietysti sitä, ketä itse äänestän huomenna ennakkoon.

En tiedä. Sen tiedän, että en haluaisi äänestää kansanedustajaa. Mielestäni kansanedustajan tehtävänä on edustaa koko kansaa ja unohtaa paikkakuntakuppikuntaisuus. Ei ole hyvä asia, että samat ihmiset ovat päättäjinä kaikissa elimissä. Ei vaikka he ovat löytäneet hyväksi perusteluksi sen, etteivät halua liikaa etääntyä kuntien asioista eli ihmisistä ja heidän arjestaan. Kyllä sitä perillä pysyy ihan keskustelemalla kaupunkilaisten kanssa ja liikkumalla paljon äänestäjien luona, kuuntelemalla, vierailemalla, tekemällä politiikkaa eduskunnassa. Kaupungin rytmissä pysymiseen ei tarvita valtuustopaikkaa, eikä valtuustossa istuminen todellakaan ole kansanedustajan velvollisuus ja pakko. Haluaisin kansanedustajan, joka paiskisi niin lujasti kansanedustustöitä ettei ehtisi valtuustoon edes joka toinen keskiviikko, eikä varsinkaan lautakuntiin. Haluaisin edustajan, joka näkee omaa kuntaansa laajemmin. Mutta voihan olla, että joudun valitsemaan kansanedustajan valtuustoon – jos hän on paras vaihtoehto. Teot kuitenkin ratkaisevat.

Mutta nyt etsin jotakuta, joka rakastaa Helsinkiä kuten minä. Paljasjalkaisesti, intohimoisesti, haikeasti, ikuisesti.

Talous laskee liukumäkeä – jyrkkenevätkö asenteet?

Kukaan tuskin yllättyi talouden alamäestä. Mehän näimme, miten amerikassa asuntoluottoja myytiin ja ostettiin vastuuttomaan tyyliin, mehän seurasimme läheltä, miten omia tehtaitamme alettiin taas sulkea ja väkeä karsittiin vaikka firmat tuottivat voittoa.

Kyllä ois siepannut jenkkilässä ottaa ensin asuntolaina, sitten yrittää epätoivoisesti saada omaa taloaan myydyksi ja lopuksi kuulla, että oma laina on myyty ties minne. Vielä jos ois ollut oma yritys ja talo panttina, nurin vaan ja onnea. Tässä alkaa varovaisinkin innostua vuokra-asumisesta. En ymmärrä, miksi vuokra-asumista karsastetaan mm. Helsingissä, kun monesti muissa maissa kaupunkien keskustakämpät ovat himoittuja vuokra-asuntoja.

Me kuulimme sen omistavan kansanosan argumentoinnin iltauutisisssa, että nyt jos koskaan on tämä tehtävä vaikka voittoa on kertynyt rutosti, koska kysyntä hiipuu ja pitää erikoistua kapeammalle sektorille, ja että eläkejärjestelyihin pyritään ja moniosaajat ovat maan tulevaisuus ja uudelleenkoulutusta pyritään tarjoamaan. Nämähän ovat kaikki tuttuja laman merkkejä tai ainakin muistoja herättäviä varoitussignaaleja. Mehän elimme kaikki sen 80-90-vaihteen eli ei mitään uutta auringon alla.

Voi siis olla, että taivas putoaa niskaan ainakin osittain, mutta kenen niskaan ja millä tavalla? Ne, jotka tietävät, mitkä asunnot, osakkeet ja hyödykkeet halpenevat ensin ja minkä arvo säilyy, kysyntä nousee ja milloin, ovat vahvoilla. Talouden alamäki on keinottelijoiden herkkupuoti. Ostetaan kun on halpaa, samaan aikaan kun mökinmiinat hädisssään myyvät pois ainoat osakkeensa, että jäisi edes jotain annettavaksi tyttärille. Kun elämä ei itsellä ole parista pennosesta kiinni, ostetaan mökinmiinan paniikissa myymät osakkeet ja jäädään tyytyväisinä odottelemaan hyviä aikoja ja rikastumista.

Miten käy asenteiden? Perussuomalaiset tekevät gallupien mukaan rakettimaista nousua kuntapolitiikassa. Puheenjohtajan omalaatuinen populistin charmi puree, koska politiikka on tylsää. Ihmiset kaipaavat selkeitä puolustajia ja kovaäänisiä vastustajia.  Toisaalta ja toisaalta -monologit turhauttavat ihmisiä, joiden olo on muutenkin nyt epävarma ja huolestunut. Poliitikkojen pitäisi kertoa itselleen, ketä oikeastaan edustavat. Hallitusta, puoluettaan, itseään vai kansaa. Kun mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kapinahenki nousee ja asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Myös demarijohtajan toverillisia puheita ja mediasäihkettä seurattuani uskon, että suomalaisesta politiikasta voi irrota jatkossa taas enemmän populismia ja provokaatiota kuin pitkään aikaan. Se on samaan aikaan sekä rasittavaa että piristävää. Toisaalta ja toisaalta !

Entä herättävätkö tiukkenevat olot katkeruutta paitsi rikkaita ja yhä rikastuvia myös maahan muuttavia kohtaan ja jyrkkenevätkö asenteet meilläkin? Mennäänkö jatkossa takapakkia monikulttuurisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan vankentamisessa?  Suomessa voidaan hyvin, mutta kuitenkin nykyistä vaikeammat ajat ovat edessä. Vaikeina aikoina solidaarisuus on koetuksella. Miten käy kehitysyhteistyömäärärahojen?

Jokainen ääni maahanmuuton lisäämistä vastustavalle ehdokkaalle on pois peruspalvelujen laadusta, tasa-arvosta työelämässä, jatkuvuutta ja turvaa luovasta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja lasten oikeudesta nauttia huolettomina rikkaan monikulttuurisesta ystäväpiiristään. Ihmisten vahva tuki potkut saaneelle Johanna Korhoselle antoi uskoa siihen, että yhdenvertaisuudella ja ennakkoluulottomuudella on meillä tiukasti ja moninkertaisesti lunastettu hyvä asema. Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat taas herättivät pelon, sillä olemme edelleen liian varovaisia toimimaan reippaasti huomatessamme että toista kiusataan, että hän voi huonosti, että hän käyttäytyy omituisesti. Vaikka talous olisi kuralla, mutta yhteisöllisyys, rohkeus ja vastuullisuus säilyisivät, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Stop Tykkänään

Onneksi Tapio hermostui lautakunnan kokouksessa. Muuten Stop töhryille -kamppista kritisoiva (ja osin kiittävä, kauhistus) kansalaiskeskustelu olisi ollut kokonaisuutena huomattavasti lauhkeampaa ja jäänyt vähemmälle huomiolle.

Stop töhryille on hyvä kampanja yhdessä mielessä: Se tuo mieleeni kultaisen kahdeksankymmentäluvun fiilikset. Helsinki oli aina sateinen eikä nuori päässyt mihinkään sisään. Ilmapiiri oli sellainen, että kadulla maleksiva nuori on joko rikollinen tai syrjäytynyt. Ei nyt aivan ulkonaliikkumiskielto-tunnelmissa, muttei kaukanakaan.

Joimme Piatossa yhtä teekupillista pari tuntia, tai siihen asti että meidät heitettiin ulos. Kiipesimme aitojen yli, koska portit oli sen ikäisiltä suljettu tiukasti. Kotiin siitä, kakarat. Värjöttelimme Stokkan lipan alla ja hiippailimme varovaisesti Steissillä, koska kahvilakulttuuri ei vielä ollut herännyt eikä meitä huvittanut olla Forumissa, kaupungin ainoassa kauppakeskuksessa. Piirtelimme tusseilla bussissa selkänojiin ja siltojen alla betoniin, koska aina ei jaksanut tupeerata tukkaa pystyyn ja tehdä itse reikiä korviin, eikä syödä valuvaa kakkutaikinaa tai yrittää polttaa tupakkaa.

Ja joka puolella Helsingissä tuntui olevan vartijoita. Heti kimpussa, kun parit humoristiset pantomiimit heität Yrjönkadun läpikulkukäytävässä. Kiroilevat nuoret virkaintoiset klopit pelottelivat eivätkä katsoneet silmiin. Ja jos poikkesi asfaltoidulta alueelta vähän sivummalle, tuli tunne kuin vankilasta karkaavalle: Kohta valonheitin osuu meihin ja se on menoa.

Näihin mielikuviin ja kasaritunnelmiin. Stop töhryille -kampanja on surkeasti epäonnistunut ja se voidaan ja  kannattaa korvata järkevällä, neuvottelu- ja yhteistyökykyisellä porukalla. Portit auki niin valtuutetuille kaikenmaailman seminaareihin kuin nuorille päättämään itseään koskevista asioista. Jos Stop töhryille -kampanja on alkanut edustaa joillekin nuorille aikuista ajattelu- ja toimintamallia, melkoinen mielikuvaurakointi odottaa  aikuisuuden kunnian palauttajia.

Liian nuori ja liian vanha ja vääränikäinen

Jutta Urpilaisen (ei nimi naista pahenna ellei nainen nimeä t. nimimerkki kirsikka) noustua demareiden puheenjohtajaksi, alkoi ilokseni keskustelu ikärasismista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Näistä aiheista kun ei voi koskaan puhua liikaa.

Ensin kyseltiin, “miten niin nuori nainen voisi onnistua ja sitten kyseltiin, miksi naisen ikä on niin tärkeä asia. Kun olihan se Katainenkin nuori ja on edelleen ellei poliittisissa vuosissa mitata. Ja moni muukin on ollut nuori joskus. Että jos nuoria miehiä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin nuoria naisia, tämäkin maa kaatuisi varmasti pappamummuvallan kourissa. Onhan nuorissa kuitenkin se tulevaisuus ja kaikki kerta kaikkiaan. Syrjintää, aina vain ja epätasa-arvoa ja ennakkoluuloisuutta.”

Minä muistan, kun sanottiin, ettei Anni Sinnemäkeä ei valittu Vihreiden puheenjohtajaksi ikänsä takia. Ja että valitaan varmasti sitten, kun hän on sopivan ikäinen. Ja että Tarja Cronberg valittiin juuri ikänsä takia. Koska Tarja Cronbergin ikä oli erilainen kuin Anni Sinnemäen. Ja koska Anni Sinnemäen ikä oli vääränlainen. 

Ja sitten, omituista kyllä, muistan runsaasti puheenvuoroja, joissa puoluekokouksessa äänestäneet kertoivat, ettei iällä ollutkaan puheenjohtajuuskamppailussa roolia, vaan ehdokkaiden muilla ominaisuuksilla. Että haluttiinkin valita Cronberg hänen ajamiensa poliittisten asioiden takia. Jotta Vihreät kasvaisi puolueena ja levittäytyisi maakuntiin.

Ennenkuulumatonta. Mietin silloin kuumeisesti, mihin piilottaisin häpeissäni ne ikärasismi-mappini, joihin olin jo Minna Karhusen kansanedustajuuden ensipäivästä alkaen ja Karpelan ja Lehtomäen ministerikausien ajan keräillyt erinäisiä johtolankoja nuorten naisten syrjinnästä.

Pari viikkoa sitten puhuimme työkavereiden kanssa lounaalla siitä, mikä sana sopisi kuvaamaan vanhempia ihmisiä. Pitäisikö heitä kutsua ikäihmisiksi, ikääntyviksi, vanhuksiksi, kolmannen iän aloittaneiksi vai miksi. Ilmoitin kantanani, ettei kukaan ole vanhus eikä nuorus. Yksi on nuori, toinen aikuinen ja kolmas vanha. Vanha on aito ja oikea sana ja sitä pitäisi käyttää niitä, jotka ovat vanhoja. Koska osa meistä on vanhoja ja koska vanhuus on hyvä asia, jota ei pidä parfymoida. Vanha on sellainen ihminen, joka kokee itsensä vanhaksi. Jos ei koskaan mielessään vanhene, ei tule vanhaksi – kaikki eivät tule vanhoiksi, on nuoria ysikymppisiäkin nähty.

Suomen väestötiedot kertovat selkeästi, että tulevaisuus on ei ole nuorissa vaan vanhoissa.

Tämän päivän Hesarissa Anita Kelles-Viitanen tuulettaa raikkaasti yhteiskunnan ja politiikan ikärasistisia lokeroita sanomalla, että puolueisiin etsitään mm. sopivan ikäisiä puheenjohtajia. Todellakin, kuka haluaisi puheenjohtajaksi vain sen takia, että hän sattuu olemaan ’sopivan ikäinen’. Tuskin kukaan, mutta onko joku joskus valittu vain sen takia? Jutta Urpilainenko? Vai Tarja Cronberg?

Vääränikäisten lisäksi politiikassa syrjitään varmasti muitakin ryhmiä. Vääränlaisia, väärinajattelijoita, väärinymmärrettyjä. Kun on väärässä paikassa väärään aikaan, ei pääse vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Se, mikä minua ottaa todella aivoon, on vanhojen ihmisten esittely julkisuudessa kuluerinä. On se nyt perkele, jos ihminen tietyn iän saavutettuaan ei enää kelpaa kuin sosiaali- ja terveyssektorin kuluiksi ja eläkemenoiksi. Katsokaa ympärillenne tuotos-panos-mantran hokijat: kuka kuluttaa, kuka matkustelee, kuka on paremmassa kunnossa kuin sinä itse, kuka nauttii elämästään ja ostaa palveluja. Suuri ikäluokka.

Minä sitten tykkään Liisa Jaakonsaaresta. Tämä ei mitenkään liity päivän kirjoitukseen, mutta on se luojan lykky, että Suomessa on yksi Liisa Jaakonsaari. Pari uutislähetystä pitäisi ihan kokonaan omistaa Liisa Jaakonsaarelle. Liisa Jaakonsaari voisi istua uutisten ajan kommentaattorina studiossa ja lausua suoria sanoja aina kulloisestakin uutisaiheesta.

Poliittinen muusi: kokkareista vai tasaista?

Hyvä muusi on jonkun mielestä kokkareinen, juurevan perunainen ja jonkun mielestä tasainen ja kermainen. Politiikan tekemisessä on oikeastaan kaksi samanlaista linjaa.

Toiset potevat maailmantuskaa ja ylittävät esteitä mielellään ja toiset nauttivat itse pelistä eivätkä vaivaudu hankaliin tilanteisiin. Kovan luokan pelaajille jokainen siirto on aina myös sisäpolitiikkaa, hyvänä esimerkkinä Venäjän kärkipoikien vähintään erikoinen ulkopoliittinen linja.

Voi valita idealistis-aktivistisen kokkarelinjan eli taistella hikihatussa tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta ja tavittaessa omaa ryhmääkin vastaan, jakaa lippusia ja lappusia, keskustella ja kyseenalaistaa, järjestää mielenosoituksia ja kirjoittaa niin paljon, että käsi kipeytyy. Vaarana ovat sen laatuinen kipeytyminen, ettei sieltä enää nousta sekä vatsaakääntävä populismi.

Tai sitten voi valita kermaisen pehmomuusi-linjan, jossa omasta henkisestä nojatuolista käsin ladellaan ikiaikaisia syy-yhteyksiä harhautuneille, hankitaan silmälaput jotka peittävät sivupolut ja edetään samaa raidetta asemalle asti.  Vaarana on, että silmälaput auttavat nukkumaan rauhassa oikean elämän ohi. 

Jehki kirjoitti langassa hyvin arvokeskusteluista, siitä, miten enää ei puhuta asioiden muuttamisesta vaan omista arvoista. Tuntoaisti kunniaan, sillä elämä tuntuu joka päivä - silloinkin kun hienosti muotoillut arvo-abstraktiot heittävät häränpyllyä.

Muusin valinnassa kyse ei ole iästä. Moni nuori poliitikko on niin kermamuusissa että hirvittää. Hyvänä esimerkkinä politiikasta jo karannut Kauppi, joka taatusti nukkui sikeästi. Ja moni pitkän linjan poliitikko on edelleen virkistävästi kokkarelinjalla hyvänä esimerkkinä rohkea Hautala.

Ydinsana on etääntyminen. Kun tarkastelet asioita liian pitkään teoreettisesti, karttoina ja tilastoina, muusisi muuttuu etkä enää ymmärrä, miltä lapsen läpitunkevan tuskainen katse tuntuu tai miten oma lähipuisto pitää vanhan hengissä. Uskalla mennä lähemmäs vaikka elämä taatusti puraiseekin.

Äänestetään!

Uutisissa kerrottiin, että suomalaiset toivovat presidentiksi Sauli Niinistöä. Miten virkistävää, vai olenko kuullut tämän joskus ennenkin?

Sauli voisi olla Suomen Schwarzenegger ja Thatcher samassa  persoonassa. Vai pitäisikö sanoa tupakkia röyhyttelevä rennon macho ja urheilullinen puolivallaton flirttimies ja talouspoliittisesti silkalla kovuudella ja työttömien laiskuudella uhoava kukkaronnyörien nykijä.

Kaikkein vähiten kansamme kuulemma haluaa ja himoaa Ikeä ja Eskoa pressan pallille. Hyvä, me. Tässä osumme oikeaan. Kanervan johdolla syöksyisimme katastrofipusikosta kanervikkoon ja Eskon johdolla – niin, sehän onkin jo koettu silloin lama-aikana, mitä Esko edustaa.

Äänestetään.

Nykyinen presidentti haluaisi patistaa lapset kouluun kerran kuussa lauantaisin, jotta lapset oppisivat taitoaineita. Nyt ihan kurssi takaisin kotiin päin vaan sieltä lauantaiulapalta. Kysytään lapsilta ja heidän vanhemmiltaan: Haluatteko mielummin a) käydä koulua myös lauantaisin vai b) taito- ja taideaineet takaisin arkipäivien lukujärjestykseen.

Äänestetään.

siltoja, tunneleita, laivoja, kelluvaa golfia, huhhuijaa

Helsingissä on käynnistymässä monta kiinnostavaa ja kiistanalaista hanketta. Ne aiheuttavat ihmiselle päänvaivaa. Hyvä argumentteja puolesta ja vastaan satelee, joihinkin sitä tarttuu ja toisiin ei.

Ajatus siitä, että raideyhteys Laajasaloon kulkisi Tervasaaren halki on minusta huvittava. Alueella on yksi puisto ja sekö pitäisi nyt halkaista raiteilla ja pysäkillä. Liisankatu on joukkoliikennekatu jo nyt ja raitiovaunukin sopisi siihen hyvin kolistamaan kaupunkilaista äänimaailmaa rannan asukkaille, mutta Tervasaari on veneilijöiden, koiranulkoiluttajien, lapsiperheiden ja muiden asukkaiden pieni keidas ja toivoisin sen sellaisena myös säilyvän.

Minusta sillat ovat kaikkialla maailmassa upeita maamerkkejä, kauniita katsella ja ihania kulkea. Jos kevyen liikenteen + raideliikenteen silta Laajasaloon voitaisiin toteuttaa häiriköimättä Tervasaaren rauhaa, liputtaisin sen puolesta. Mutta miten tuulista on pyöräillä siltaa pitkin Laajasaloon syksyllä? Toisaalta, silloin voi hypätä sporan kyytiin. Ja millainen silta on mahdollista rakentaa? Kuinka korkea laivojen kulkea ali, kuinka pitkä, miten kaunis. En tiedä.

Entä tunneli? Oi ei. Niin kauan kuin voi pysytellä maan päällä sukeltamatta kalojen maailmaan, se kannattaa tehdä. Ei kai se merellemme ainakaan ideaalitilanne ole, että kaivelemme maakaasuputkia ja merenalaisia tunneleita alvariinsa. Kaupungissa kuljemme jo kuin myyrät omissa sokkeloissamme metroon ja kauppakeskuksiin, huoltotunneleihin ja parkkihalleihin, busiasemille ja kahviloihin. Mitä sitä enää maan päällä käväisemäänkään.

Sitten ovat nämä loputtomat golf-kentät, joiden suhteen intoillaan lähes yhtä paljon kuin kylpylöiden. Kaikkien on saatava lilliä lähi-kylpylässä, oletteko huomanneet? Länsi-Helsingin Vihreät ja Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmä ovat vastustaneet Paloheinän golfkentän laajentamista.  Keskustelutu on jopa siitä, että golf-kentille pitäisi päästä bussilla etteivät parkkipaikat laajenisi - vaan kuinka monta golf-bägiä olet bongannut esim. dösässä nro 66?

Nyt LäHeVi vierali talin golfkentällä keskustelemassa kentän tulevaisuudesta. Ravintolatoimintaa aiotaan laajentaa, ja nyt kenttä avautuu myös muille kuin jäsenille. Se on mielestäni hyvä asia. Omistaja lienee päinvastaista mieltä. Talvisin, golf-kauden ulkopuolella, kenttä palvelee monipuolisena virkistysalueena hiihtäjiä ja muita ulkoilijoita, joten siinä mielessä kauniin viheralueen säilyminen harvojen huvina, golf-kenttänä, on ihan ok. Jos golf-kenttää ei siinä vielä olisi, en soisi sitä siihen rakennettavankaan.

Mutta entäs se kelluva golf-kenttä Munkkiniemen rantaan! Mitä ihmettä? Uimarannan läheisyyteen tulee kelluvia ponttoneja, joille pitäisi osua…kuinka moni ei osu ja miten pallot haetaan? Kuinka siellä enää uskaltaa surffata, kun pallot poksuvat nuppiin? Ja ennen kaikkea: Miksi? Miksi on oltava kelluva golfrata? Sarjassamme projekteja, joita en edes halua yrittää ymmärtää.

Entäs ne asuntolaivat sinne Kaisaniemeen. Mitä niistä pitäisi ajatella. Asuntolaivat kuulostavat täällä tundralla aika kaukaa haetulta keskustan elävöittämiseltä. Kuka haluaa asua asuntolaivassa Suomessa talvella, vai nostetaanko ne talviteloille rantaan. Keskustaa on kiva elävöittää toreilla, pikkuliikkeillä, tapahtumilla yms. Ehkä asuntolaivatkin ovat vinkeitä, pittoreskejä, sympaattisia, makeita uudenlaisia juttuja. Ei niissä sinällään mitään pahaa ole.

Mutta ovatko ne oikeassa paikassa Kaisaniemen lahdella vai onko lahti niille liian kapea paikka? Pitäisikö ne sijoittaa Hakaniemen rantaan, joka on oikeasti kolkko nykyisin? Sijoitetaanko asuntolaivat Kaisaniemeen elävöittämään kaupunkia vai lievittämään pelkoa, jota kyseinen puisto aina aiheuttaa? Paraneeko puiston valaistus? Korvataanko vesiallas jollakin muulla? Tuleeko puistoon joulumarkkinat tai avoin luistelukenttä vai ovatko asuntolaivat vastaus kaikkiin alueen puutteisiin?

Minusta Helsingin vanha keskusta elävöityy parhaimmin pienillä liikkeillä, lasten leikkipaikoilla ja pienimuotoisella kulttuuritoiminnalla. Espalle tarvitaan pieni lasten leikkipuisto. Kampin Narinkkatorille voisi pystyttää joulun aikaan parin kolmen viikon tunnelmalliset ja tuoksuvat joulumarkkinat. Rautatientorilla sijaitseva, kolkko ja parakkien ympäröimä Jääpuisto pitäisi mielestäni siirtää Kamppiin Mauno Koiviston aukiolle (vaimikäsennimiolikaan). Siinä on vieressä pysyvät, kauniit tilat kahviloille, luistinvuokraamoille, löytyy vessat ja hela hoito.

Maailman rautatieasemien vieressä on yleensä puisto, jossa voi levähtää, odottaa omaa junaansa, syödä eväitä, katsella kaupunkia. Istutetaan Rautatientorista ihana keskustan puisto kojuineen ja penkkeineen. Utopiaa vai ihmisläheistä kaupunkisuunnittelua?

Jäämiä ja Mätäjokea

Patologit tunnistavat heti, onko ihmisellä ollut käytössä tiskikone vai fairy ja kumihanskat. Tiskikonehemmoilla on nimittäin runsaasti jäämiä konetiskiaineista sisäelimissään kun käsinpesijät ovat sisäisesti puhtaampia.

Eräskin patologi tunnusti, että huuhtelee kaikki astiat aina heti konepesun jälkeen. Se pitää tehdä, kun tiskit ovat vielä märkiä – kuivista lautasista pesuaine ei enää huuhtomalla hyvin lähde. Tarkkaile siis tiskejäsi – näkyykö niissä muovisissa astioissasi valumajälkiä..? Aika yököttävää. Ja sitten ihmetellään, miksi syövät lisääntyvät, ja vatsavaivat ja allergiat ja kaikki.

Me juodaan ja syödään ja hengitetään lisäaineita ja kemikaaleja ja säilöntäaineita ja pienhiukkasia ja vaikka mitä minkä keritään. Pestään itsemme, astiamme ja vaatteemme mönjillä, joiden tuoteselosteita ei ymmärretä ja joiden alkuperää ei tunneta. Kerta kaikkiaan, ihmiset. Kyllä luomuelämä sentään ois poikaa.

Ja sitten iloisempiin tunnelmiin. Mätäjoella oli ihanaa eilen. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat loistavalla tuulella. Teltta oli lähteä lentoon useasti tuulessa, mutta esitteille haimme hienot telineet. Ihan aloin jo haistaa hyvät vaalitunnelmat pienissä sieraimissani. Okei, isoissa sieraimissani.