Tikkien metsästystä terveysvaltiossa

5-vuotias tyttöni sai mökillä syvän poikittaishaavan nenän ja huulten väliin lauantaina. Otimme ämpärillisen jäätä autoon painelua varten ja lähdimme terveyskeskukseen 30 km päähän vain kuullaksemme että se oli kiinni. Apteekista perhoslaastaria ja takaisin mökille pakkaamaan tavarat kotimatkalle.

Sysmäläiset joutuvat siis ajamaan viikonloppuisin terveyskeskukseen Heinolaan kolmisen varttia. Minusta se on liikaa. Lappilaiset varmaan hekottavat, että kuule 45 minuuttia ei ole mitään. Minusta se on surullista.

Pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme toiveikkaina kohti Lahtea, jospa siellä saisi kasvot tikattua yksityisessä lääkärikeskuksessa, kun Heinolasta meidät olisi luultavasti käännytetty helsinkiläisinä pois, ja ehkä Päijät-Hämeen keskussairaalastakin. Emme tienneet varmasti. No, Lahdessa päivystys oli sulkeutunut juuri. Ajoimme ohi lapsen kipua hiljaa kiroillen.

Matkalla ehti jo tulla pimeä ja useampikin itku. Äidiltä lähinnä. Perillä Helsingissä mehiläisen päivystysjono oli kaksi tuntia eikä verta vuotava lapsi ohittanut ketään. Minusta se oli kohtuutonta.

Lähdimme dextraan, jossa kirurgi puhelimitse oli luvannut katsoa haavan. Odotustilassa aloimme jo lähes pyörtyä koko perhe: liikkeellä aamiaisen voimin iltaan saakka hoitoa etsien. Puolisentoista tuntia nuokuimme tuoleilla ennen kuin tikkaukseen vihdoin päästiin.

Nyt tyttö syö turvonneiden huulten raosta pienenpieniä ruoanpaloja ja pelaa veljen kanssa pelejä. Tänään pystyy jo puhumaan, hymyillä ei vielä voi. Me vanhemmat suremme sitä, miten epätasaisesti terveyspalvelut ovat tässä maassa jakautuneet ja miten älyvapaita aukioloaikoja ja vajaata resursointia päivystyksissä on.

Terveydenhuollon pitäisi Suomessa pelata kuin googlen työntekijöiden edut jenkkilässä: automaatti siellä, kahvila täällä, kuntosali vieressä, ruokaa ilmaiseksi, huveja ja pelejä ja oikeastaan ihan mitä vain ja kaikki muutaman askeleen päässä. Kuin unelma.

Punanaamaministerin kehnot aplodit

Lapseni kävi laulamassa maan hallitukselle ja kutsuvieraille pirskeissä. Minusta se oli jännittävää ja kysyin, millaista oli. – Laulettiin ja siinä se sit olikin ja tultiin pois.

Kysyin, millainen se paikka oli. – Joo, tosi hieno.

Kysyin, miten kuulijat reagoivat kuoron esitykseen. – Tosi huonot taputukset. Ministeri (X) seiso punaviinilasi kädessä ja sen naama oli ihan punanen eikä se pystyny kunnolla taputtamaan paitsi kämmenselkään eikä siitä tuu melkeen mitään ääntä. 

Kysyin, saitteko kuitenkin kehuja ja kiitokset. – Se ylipäällikkösihteeri tai se tyyppi kutienkin sano kiitos että tulitte laulamaan ja sit me saatiin kynät ja heijastimet.

Kysyin, oliko hyvä keikka. – Joo mut oli kivempi se jossa laulettin yöpuvuissa koulussa.

High School Musical

Luovuttuani kuntavaaliehdokkuudesta, minulle on jäänyt ryhtinaallisesti aikaa ja halua nauttia tästä kauniista syksystä. Töiden jälkeen on voinut mennä kotiin, tyttö on ehtinyt maata vatsani päällä mielin määrin, olen kokannut, laulanut ja ulkoillut. Elänyt Ehtien. 

Yksi tämän syksyn piristysruiskeista on ollut Helsingin Kaupunginteatterin High School Musical Peacockissa. Kävin katsomassa sen 9-vuotiaan poikani kanssa. Jännitin etukäteen, olisiko musikaali poikani mielestä liian lässy, tyttömäinen kikattelu josta ei saa otetta.

Pojan löysä takakeno muuttui aktiiviseksi etunojaksi heti, kun musiikki alkoi. Energia ja valo räjähtivät esiin ja koko sali jammaili mukana ihan kiitettävästi suomalaiseksi jörrikkäyleisöksi. Ihanaa! Kevytmielistä, ei-vakavaa, jenkkipurkkaa, lahjakasta laulamista ja tanssimista, hyvää mieltä, ei kaurismäkeä mailla halmeilla, ei mitään järkevää – vain kivaa älyvapailua.

Väliajalla siemailtiin kuohuvaa ja Pommacia. Miltäs vaikuttaa? Ihan jees.

Loppuaplodien jälkeen kysyin uudelleen. “Tää oli sellanen, jonka vois käydä katsomassa vaikka kuinka monta kertaa!” Sanoin tiukan ein. Kiitokset Marcolle, tuolle suomalaisen viihdemaailman ilon viljelijälle siitä, ettei hän palkannut 40-vuotiaita kankeroita esittämään 17-vuotiaita lapsosia. Kuten suomalaisessa teatterissa yleensä tehdään. Maski päälle ja menoksi. Tällä kertaa jotain parempaa.

Ja onneksi on Johanna Korhonen. Suomen kansa on yllättänyt myönteisesti tuomitessaan yksiselitteisesti Alma Median ja Lapin kansan päätoimittajan idiootteilut. Hyvä, me!

Aamubussissa kuultua

Kolmasluokkalaisesta pojastani on lyhyessä ajassa kehkeytynyt itsenäinen ja tyytyväinen joukkoliikenteen asiakas. Hän hurruuttelee joka aamu kahdeksallatoista kouluun, nauttii maisemista ja vapauden tunteesta.

Tänä aamuna hurruutimme yhdessä. Kuljettaja kuunteli radiota: “…siis kerro nyt, miten pieni se oli? Kaksisataakiloinen mies! Miten ihmeessä päädyit sellaisen kanssa sänkyyn? Ei kai ole ihme, jos kalu vaikuttaa pieneltä mahan alla, tai oletko varma ettei se ollut nainen, jolla oli ulkoneva klitoris? Kerros nyt tarkat mitat seisokin aikana…”

HKL, ohjeista kuljettajasi paremmin.

Mitä vastuullinen vanhempi ja ärtynyt bussimatkustaja yleensä tekee tällaisessa tilanteessa?
a) Nousee ylös ja pyytää kuljettajaa vaihtamaan kanavaa
b) Vaihtaa istumapaikkaa taaemmas bussissa
c) Puhuu lapsensa kanssa kovaan ääneen aivan muita asioita, jotta radion ääni peittyy
d) Ei oo moksiskaan tai on kuin ei oliskaan
e) Kirjoittaa kiukkuisena Hesarin mielipidesivulle
f) Naureskelee itsekseen ja pyörittelee silmiä yhdessä lapsen kanssa 

Arvauksia?

Mutsii jännittää

Siinä ne seisoivat parijonossa pihalla reput kenossa, ja aikuiset vähän sivummalla tikkusuorina tuijottivat niitä. Yksi äideistä lausui totuuden ääneen: Meitähän jännittää paljon enemmän kuin noita! Jännitti niin, että vatsa oli kuralla ja hymy väkinäinen. Ja se nauratti. Outo tila. Ripulia vai hekotusta, tikkusuoraa vai hervotonta. Kaikkea sitä.

Eikä edes ekaluokka vaan kolmas jo. Luokalla on lapsia 25 eri luokalta ympäri Helsinkiä. Heti tänään alkoivat innolla kysellä toistensa nimiä, soittimia ja entisiä kouluja. Pian ne siirtyy jo geippoihin ja pokekortteihin eikä paluuta ole – ystävyys on alkanut.

Onnistunut uuden koulun alku on Hieno Tunne koko meidän jengille. Ellen varo, saatan jopa piristyä. Mikä ois jo liioittelua näillä säillä.

lomauupumus

Työuupumuksesta puhutaan joka paikassa, mutta mua vaivaa lomauupumus. Ens viikolla pitää palata taas töihin, rusketusta on ja reissua on tehty, mutta mieli on väsynyt. En jaksa mitään. Koko loma on mennyt sen ihmettelemisessä, miksen piristy. Olen riidellyt, valvonut ja itkenyt, kärsinyt kovista säryistä, silmänaluset ovat yhtä mustat kuin lomalle lähtiessä mutta rusketus peittää totuuden armollisesti.

Olen pohtinut luopumisia ja jaksamista, ihmissuhteitani ja arkeani. Asiat ovat painaneet mieltä ja loma-ajan rajallisuus stressannut entistä freelanceriä ja nykyistä vakkari-päivätyöläistä. Neljä viikkoa ei ole mitään ja kuitenkin se on paljon.

Onneksi voi keskittyä muiden ihmisten asioihin ja miettiä niitä. Lapsen uuden koulun alku, miehen uusi työnkuva, isäpuolen pyöreät synttärit, ystävän eroprosessi, ekaluokan aloittavalle kummitytölle Italiasta ostamani superglitter&glamour-repun vastaanotto, appiukon kuntoutuminen aivoverenvuodosta.

Pitää alkaa elää päivä kerrallaan ja antaa itselleen enemmän anteeksi ja hankkia apua arjen pyöritykseen. Unelmoin uudesta kodista, mökistä, pitkistä kesistä Italiassa, joulusta matkoilla, koiranpennusta vihdoin, sovusta ja ilosta, leppoisista illoista. Stressissäni pyörimisen sijaan aion yrittää keskittyä näiden unelmien toteuttamiseen pala kerrallaan.

Mutta mitä vastaan teille, kun kysytte miten loma meni. Ihan jees, mikäs siinä, aurinkoa ja lepoa, kyllä nyt taas jaksaa. Valehtelija.

siivoa pöytäsi

Tiedättehän, että joinain päivinä töitä tulvii ovista ja ikkunoista. Ajatus keskeytyy koko ajan, kommentteja satelee, ihmiset ryntäilevät ärtyneinä huoneeseesi ja sieltä ulos. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä eikä järjestystä, ja tilanne ajautuu kohti kaaosta.

Sellaisina hetkinä minun on vaikea hengittää.

Tänään mietin, pitääkö paeta vai ryhtyä väkisin toimeen, kun työmäärä ylittää kaikki inhimilliset rajat. Pakenin työkaverin huoneeseen ja kysyin neuvoa. “Mene ensin ulos kävelylle ja kun palaat, siivoa pöytäsi ja jatka työskentelyä vasta sitten”. Hyperventilointini lakkasi ja pala kurkussa suli.

Kävin kävelyllä. Hengitin, soitin pojalleni. Juttelin, kuuntelin ja katselin. Ja sitten takaisin työhuoneeseen. Ja KARDINAALIMOKA: en siivonnut pöytää. Helpotus jäi hetkelliseksi ja pinnalliseksi. Olisi pitänyt lajitella eri projekteihin kuuluvat paperit näteiksi nipuiksi ja ryhtyä hommiin vasta sitten. Nyt en yhtään tiedä, mitä kaikkea epämääräisissä pinoissa lymyilee. Mitä kaikkea olen unohtanut.

Kaaoksen taltuttamiseksi rastitin aluksi aina kaiken. Jokaiselle työtehtävälle oli oma ruutunta ja kun se oli tehty: rasti. Se tuntui hyvältä. Siihen palaakin heti huomenna.

Mä luulen, että lapsillani on vähän samat fiilikset täällä sekasortoisessa kodissa, jossa pölyä on enemmän kuin happea ja pöytäpintaa ei näy missään. He ovat koko ajan huolissaan siitä, muistammeko me, että lauantaina on koulua ja että huomenna on naamiaiset iltapäiväkerhossa ja eilen oli lelupäivä ja kaverin synttärilahja pitää ostaa… No ei me muisteta. Ei todellakaan koskaan muisteta mitään. Lapsiparat säntäilevät hysteeristen aikuisten perässä viimetingassa sinne ja tänne. Hätääntyvät ja väsyvät.

Syytän sotkua. Pitää siivota nää perkeleen pöydät!

Lasten musaa

Oltiinkohan ennen musiikkikasvatuksellisesti nuijempia kuin nyt?

Ennen lapsille tarjottiin Nummisen EmmAan hurttihuumoria lukuunottamatta lähinnä leppäpirkko keittää sulle puuroo -tasoista musiikkia.

Vanhoja lastenvinyylejä taitaa olla aivan turha kaivaa esiin ja panna lautaselle pyörimään. Epäilen,että ne saavat osakseen huvittuneita irvinaamoja ja uneliaita haukotuksia.

Mutta kyllä kokeilla pitää. Edes oman nostalgiahimon takia. Ja saattaahan joku outolintulapsi tykätäkin.

Nyt on joka tapauksessa rokkia, kyhättyjä bändikilparyhmiä ja lokinpoikaa joka lähtöön. On hiffattu, että skidit kuuntelevat mielummin Rainbown I Surrenderia kuin Pientä Tytön Tylleröistä. Viimeksi mainittu on muuten kelpo laulu. Voi laulaa iltasadun sijaan myös Pojan Palleroille. *kannattaa kokeilla, maistuis varmaan sullekin ja se vaan nyt on tyhmää maksaa liikaa ja muita mainoslauseita tähän suosituksiksi *

Nyt diggaillaan Lordia ja Aria siinä missä ennen ihania Pikkuoravia.

Eli onko median ja markkinointikoneistojen läpisyövyttämä maailmamme sittenkin taas pilannut kaiken? Onko viaton lapsuus mennyttä kaikenmaailman tiktakkien ja heviriiviöiden maihinnousun myötä? Voiko Pelle Miljoonaa ja Sturm und Drangia hoilaava nelivuotias selviytyä terveenä aikuisuuteen?

Riittävätkö helisevällä äänellä veisatut iltalaulut, kuorot, musiikkiluokat, opistot ja hop hop däbä däbä -muskari-vauvauinti-äitilapsikerhot vaimentamaan lasten hevikolhuja ja Idols-vääristymiä? Eivätköhän. Toivottavasti eivät vaimenna liikaa! Harrastusten, television ja levy-yhtiöiden ponnistelujen kytkytuotteena myös vanhemmat pysyvät mukavasti kärryillä siitä, mikä on nyt pop. Eiku rock. 

Kun vielä saatais JYRKI takaisin. Se se vasta nuijaa oli, kun Jyrki lopetettiin!

pikkusisko ja sen isoveli

Pikkulapsivaihe on intensiivistä, aktiivista ja tunteellista aikaa koko perheelle. Lapset ovat keskenään kovin erilaisia. Toiset kaipaavat turvallisuuden vakuutteluja ja ahdistuvat muutoksista, toiset vain rallattelevat läpi lapsuuden. Esimerkki meiltä:

Isoveli kysyy minulta syvät huolirypyt otsallaan: “Syöksyisitkö pää edellä tulivuoreen, jos voisit sillä saada mut pelastettua?”
- Kyllä. Vanhemmat tekisivät ihan mitä vain pelastaakseen lapsensa.

“Ja sitten minä yllättäisin ja tulisin autolla, ja te hyppäisitte kyytiin”, pikkusisko sanoo iloisena. Keskustelu on päättynyt.

kärpänen sieraimessa

Tänään uutisissa kerrottiin, että hellettä riittää koko viikoksi ja että verenimijäperhonen yleistyy Suomessa. Kainuussa hajotaan hirvikärpästen yleistyessä.

Poron sierain on kuulemma kärpäselle se kaikkein paras paikka munia. Tämän kuulin tietotoimistosta.

Tytär kertoi, että päiväkodin retkellä katsottiin hyönteisiä luupilla. Hän katsoi leppäkerttua ja kaveri katsoi vihreää hämähäkkiä.

Kesä 2007 ja kärpäsiä taas.