Talous laskee liukumäkeä – jyrkkenevätkö asenteet?

Kukaan tuskin yllättyi talouden alamäestä. Mehän näimme, miten amerikassa asuntoluottoja myytiin ja ostettiin vastuuttomaan tyyliin, mehän seurasimme läheltä, miten omia tehtaitamme alettiin taas sulkea ja väkeä karsittiin vaikka firmat tuottivat voittoa.

Kyllä ois siepannut jenkkilässä ottaa ensin asuntolaina, sitten yrittää epätoivoisesti saada omaa taloaan myydyksi ja lopuksi kuulla, että oma laina on myyty ties minne. Vielä jos ois ollut oma yritys ja talo panttina, nurin vaan ja onnea. Tässä alkaa varovaisinkin innostua vuokra-asumisesta. En ymmärrä, miksi vuokra-asumista karsastetaan mm. Helsingissä, kun monesti muissa maissa kaupunkien keskustakämpät ovat himoittuja vuokra-asuntoja.

Me kuulimme sen omistavan kansanosan argumentoinnin iltauutisisssa, että nyt jos koskaan on tämä tehtävä vaikka voittoa on kertynyt rutosti, koska kysyntä hiipuu ja pitää erikoistua kapeammalle sektorille, ja että eläkejärjestelyihin pyritään ja moniosaajat ovat maan tulevaisuus ja uudelleenkoulutusta pyritään tarjoamaan. Nämähän ovat kaikki tuttuja laman merkkejä tai ainakin muistoja herättäviä varoitussignaaleja. Mehän elimme kaikki sen 80-90-vaihteen eli ei mitään uutta auringon alla.

Voi siis olla, että taivas putoaa niskaan ainakin osittain, mutta kenen niskaan ja millä tavalla? Ne, jotka tietävät, mitkä asunnot, osakkeet ja hyödykkeet halpenevat ensin ja minkä arvo säilyy, kysyntä nousee ja milloin, ovat vahvoilla. Talouden alamäki on keinottelijoiden herkkupuoti. Ostetaan kun on halpaa, samaan aikaan kun mökinmiinat hädisssään myyvät pois ainoat osakkeensa, että jäisi edes jotain annettavaksi tyttärille. Kun elämä ei itsellä ole parista pennosesta kiinni, ostetaan mökinmiinan paniikissa myymät osakkeet ja jäädään tyytyväisinä odottelemaan hyviä aikoja ja rikastumista.

Miten käy asenteiden? Perussuomalaiset tekevät gallupien mukaan rakettimaista nousua kuntapolitiikassa. Puheenjohtajan omalaatuinen populistin charmi puree, koska politiikka on tylsää. Ihmiset kaipaavat selkeitä puolustajia ja kovaäänisiä vastustajia.  Toisaalta ja toisaalta -monologit turhauttavat ihmisiä, joiden olo on muutenkin nyt epävarma ja huolestunut. Poliitikkojen pitäisi kertoa itselleen, ketä oikeastaan edustavat. Hallitusta, puoluettaan, itseään vai kansaa. Kun mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kapinahenki nousee ja asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Myös demarijohtajan toverillisia puheita ja mediasäihkettä seurattuani uskon, että suomalaisesta politiikasta voi irrota jatkossa taas enemmän populismia ja provokaatiota kuin pitkään aikaan. Se on samaan aikaan sekä rasittavaa että piristävää. Toisaalta ja toisaalta !

Entä herättävätkö tiukkenevat olot katkeruutta paitsi rikkaita ja yhä rikastuvia myös maahan muuttavia kohtaan ja jyrkkenevätkö asenteet meilläkin? Mennäänkö jatkossa takapakkia monikulttuurisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan vankentamisessa?  Suomessa voidaan hyvin, mutta kuitenkin nykyistä vaikeammat ajat ovat edessä. Vaikeina aikoina solidaarisuus on koetuksella. Miten käy kehitysyhteistyömäärärahojen?

Jokainen ääni maahanmuuton lisäämistä vastustavalle ehdokkaalle on pois peruspalvelujen laadusta, tasa-arvosta työelämässä, jatkuvuutta ja turvaa luovasta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja lasten oikeudesta nauttia huolettomina rikkaan monikulttuurisesta ystäväpiiristään. Ihmisten vahva tuki potkut saaneelle Johanna Korhoselle antoi uskoa siihen, että yhdenvertaisuudella ja ennakkoluulottomuudella on meillä tiukasti ja moninkertaisesti lunastettu hyvä asema. Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat taas herättivät pelon, sillä olemme edelleen liian varovaisia toimimaan reippaasti huomatessamme että toista kiusataan, että hän voi huonosti, että hän käyttäytyy omituisesti. Vaikka talous olisi kuralla, mutta yhteisöllisyys, rohkeus ja vastuullisuus säilyisivät, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Liian nuori ja liian vanha ja vääränikäinen

Jutta Urpilaisen (ei nimi naista pahenna ellei nainen nimeä t. nimimerkki kirsikka) noustua demareiden puheenjohtajaksi, alkoi ilokseni keskustelu ikärasismista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Näistä aiheista kun ei voi koskaan puhua liikaa.

Ensin kyseltiin, “miten niin nuori nainen voisi onnistua ja sitten kyseltiin, miksi naisen ikä on niin tärkeä asia. Kun olihan se Katainenkin nuori ja on edelleen ellei poliittisissa vuosissa mitata. Ja moni muukin on ollut nuori joskus. Että jos nuoria miehiä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin nuoria naisia, tämäkin maa kaatuisi varmasti pappamummuvallan kourissa. Onhan nuorissa kuitenkin se tulevaisuus ja kaikki kerta kaikkiaan. Syrjintää, aina vain ja epätasa-arvoa ja ennakkoluuloisuutta.”

Minä muistan, kun sanottiin, ettei Anni Sinnemäkeä ei valittu Vihreiden puheenjohtajaksi ikänsä takia. Ja että valitaan varmasti sitten, kun hän on sopivan ikäinen. Ja että Tarja Cronberg valittiin juuri ikänsä takia. Koska Tarja Cronbergin ikä oli erilainen kuin Anni Sinnemäen. Ja koska Anni Sinnemäen ikä oli vääränlainen. 

Ja sitten, omituista kyllä, muistan runsaasti puheenvuoroja, joissa puoluekokouksessa äänestäneet kertoivat, ettei iällä ollutkaan puheenjohtajuuskamppailussa roolia, vaan ehdokkaiden muilla ominaisuuksilla. Että haluttiinkin valita Cronberg hänen ajamiensa poliittisten asioiden takia. Jotta Vihreät kasvaisi puolueena ja levittäytyisi maakuntiin.

Ennenkuulumatonta. Mietin silloin kuumeisesti, mihin piilottaisin häpeissäni ne ikärasismi-mappini, joihin olin jo Minna Karhusen kansanedustajuuden ensipäivästä alkaen ja Karpelan ja Lehtomäen ministerikausien ajan keräillyt erinäisiä johtolankoja nuorten naisten syrjinnästä.

Pari viikkoa sitten puhuimme työkavereiden kanssa lounaalla siitä, mikä sana sopisi kuvaamaan vanhempia ihmisiä. Pitäisikö heitä kutsua ikäihmisiksi, ikääntyviksi, vanhuksiksi, kolmannen iän aloittaneiksi vai miksi. Ilmoitin kantanani, ettei kukaan ole vanhus eikä nuorus. Yksi on nuori, toinen aikuinen ja kolmas vanha. Vanha on aito ja oikea sana ja sitä pitäisi käyttää niitä, jotka ovat vanhoja. Koska osa meistä on vanhoja ja koska vanhuus on hyvä asia, jota ei pidä parfymoida. Vanha on sellainen ihminen, joka kokee itsensä vanhaksi. Jos ei koskaan mielessään vanhene, ei tule vanhaksi – kaikki eivät tule vanhoiksi, on nuoria ysikymppisiäkin nähty.

Suomen väestötiedot kertovat selkeästi, että tulevaisuus on ei ole nuorissa vaan vanhoissa.

Tämän päivän Hesarissa Anita Kelles-Viitanen tuulettaa raikkaasti yhteiskunnan ja politiikan ikärasistisia lokeroita sanomalla, että puolueisiin etsitään mm. sopivan ikäisiä puheenjohtajia. Todellakin, kuka haluaisi puheenjohtajaksi vain sen takia, että hän sattuu olemaan ’sopivan ikäinen’. Tuskin kukaan, mutta onko joku joskus valittu vain sen takia? Jutta Urpilainenko? Vai Tarja Cronberg?

Vääränikäisten lisäksi politiikassa syrjitään varmasti muitakin ryhmiä. Vääränlaisia, väärinajattelijoita, väärinymmärrettyjä. Kun on väärässä paikassa väärään aikaan, ei pääse vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Se, mikä minua ottaa todella aivoon, on vanhojen ihmisten esittely julkisuudessa kuluerinä. On se nyt perkele, jos ihminen tietyn iän saavutettuaan ei enää kelpaa kuin sosiaali- ja terveyssektorin kuluiksi ja eläkemenoiksi. Katsokaa ympärillenne tuotos-panos-mantran hokijat: kuka kuluttaa, kuka matkustelee, kuka on paremmassa kunnossa kuin sinä itse, kuka nauttii elämästään ja ostaa palveluja. Suuri ikäluokka.

Minä sitten tykkään Liisa Jaakonsaaresta. Tämä ei mitenkään liity päivän kirjoitukseen, mutta on se luojan lykky, että Suomessa on yksi Liisa Jaakonsaari. Pari uutislähetystä pitäisi ihan kokonaan omistaa Liisa Jaakonsaarelle. Liisa Jaakonsaari voisi istua uutisten ajan kommentaattorina studiossa ja lausua suoria sanoja aina kulloisestakin uutisaiheesta.

Naisen elämää

Putelissa luki virkistävä kasvovesi. Lutrasin sitä naamaani aamusta toiseen, mutten yhtään virkistynyt. Niinpä ostin nuorentavaa kasvovoidetta ja kävin odottelemaan ihmettä. Kymmenen vuotta pois iästä, purkissa luki. Ei lähtenyt sitä yhtäkään.

Murheellisena lähes masennuin, joten piti turvautua joko terapiaan tai tasapainottavaan päivävoiteeseen. Valitsin voiteen. Jälkeenpäin en ole kuitenkaan aivan varma, tasapainottiko voide minua vai hermostuttiko lisää.

Tarvitsin lorauksen energisoivaa lotionia. Energia jätti odottamaan tulemistaan. Kokeilin elvyttävää, eheyttävää, kiinteyttävää, silottavaa, hellävaraista, jopa puhdistusliinoja joiden piti viedä viimeisetkin väsymyksen merkit minusta.

Uupuneena istuin alas ja tuijotin leveitä reisiäni. Ehkäpä hoikentavat sukkahousut ja hame ja paita ja uimapuku hoikentaisivathan ihan varmasti ja pysyvästi? Vaaka kertoi toista tarinaa.

Viimeisenä oljenkortena ennen leikkausta on tietysti aina kylpylä, jossa ihmisestä kuulemma muovataan ihan kokonaan uusi versio. Se versio varmaan voi hyvin ja näyttää tosi hyvältä. Kerään hiljalleen kasaan sopivaa summaa, muutama tonni varmasti paukkuu.

Aamubussissa kuultua

Kolmasluokkalaisesta pojastani on lyhyessä ajassa kehkeytynyt itsenäinen ja tyytyväinen joukkoliikenteen asiakas. Hän hurruuttelee joka aamu kahdeksallatoista kouluun, nauttii maisemista ja vapauden tunteesta.

Tänä aamuna hurruutimme yhdessä. Kuljettaja kuunteli radiota: “…siis kerro nyt, miten pieni se oli? Kaksisataakiloinen mies! Miten ihmeessä päädyit sellaisen kanssa sänkyyn? Ei kai ole ihme, jos kalu vaikuttaa pieneltä mahan alla, tai oletko varma ettei se ollut nainen, jolla oli ulkoneva klitoris? Kerros nyt tarkat mitat seisokin aikana…”

HKL, ohjeista kuljettajasi paremmin.

Mitä vastuullinen vanhempi ja ärtynyt bussimatkustaja yleensä tekee tällaisessa tilanteessa?
a) Nousee ylös ja pyytää kuljettajaa vaihtamaan kanavaa
b) Vaihtaa istumapaikkaa taaemmas bussissa
c) Puhuu lapsensa kanssa kovaan ääneen aivan muita asioita, jotta radion ääni peittyy
d) Ei oo moksiskaan tai on kuin ei oliskaan
e) Kirjoittaa kiukkuisena Hesarin mielipidesivulle
f) Naureskelee itsekseen ja pyörittelee silmiä yhdessä lapsen kanssa 

Arvauksia?

Ihan hyvä, kirkko.

Kelpo televisioilta. Ensin homojen ja lesbojen adoptio-oikeutta jyrkkäjunttana vastustanut amerikkalaisbönatsu kipuili tiensä läpi 30 päivän sateenkaariperheessä ja sitten uutisissa kerrottiin, että kirkko on päättänyt hyväksyä lapsiperheen sisäisen adoption myös sateenkaariperheissä.

Ihan hieno homma. Pientä edistystä jo. Itse ihan tykkään kirkosta vaikka käyn siellä useimmin ainoastaan viemässä kynttilän äidille tai mummille ja vaikken kirjoitakaan kirkkoa isolla kuten kirjoitan Jumalan. Silti edelleen mietin, miksi meillä on niin jähmeä ja perinteisessä mielessä körttijönkerö kirkko, että naispappeuskin vielä kaihertaa joidenkin pappien sieluja ja homoparien siunaaminen ei monilta luonnistu, ei sitten millään.

Miksei suomalainen kirkko halua olla yhdenvertaisuuden ja hyväksynnän edelläkävijä ja näyttää mallia muille hitaille oppijoille? Onks tää joku kansanluonnekysymys, että kehitetään osia mars-luotaimiin jotka ovat todellisuutta vasta tulevaisuudessa, muttei haluta katsoa inhimillistä, todellista elämää silmiin? Ei haluta nähdä rakkautta siellä, minne sen ei itse haluta löytävän. Itse ja itse. Ihmisten omahyväisyydellä ei näytä olevan rajoja.

Ehk mä oon huonolla nipotustuulella vain siksi, että mansikat loppuivat. Tai ehkä mua kyrsii se, miten kovaa pojalle oli jäädä heti tokana koulupäivänä kotiin keuhkoputkentulehduksessa. Sitkeesti kohti huomista.

Jäämiä ja Mätäjokea

Patologit tunnistavat heti, onko ihmisellä ollut käytössä tiskikone vai fairy ja kumihanskat. Tiskikonehemmoilla on nimittäin runsaasti jäämiä konetiskiaineista sisäelimissään kun käsinpesijät ovat sisäisesti puhtaampia.

Eräskin patologi tunnusti, että huuhtelee kaikki astiat aina heti konepesun jälkeen. Se pitää tehdä, kun tiskit ovat vielä märkiä – kuivista lautasista pesuaine ei enää huuhtomalla hyvin lähde. Tarkkaile siis tiskejäsi – näkyykö niissä muovisissa astioissasi valumajälkiä..? Aika yököttävää. Ja sitten ihmetellään, miksi syövät lisääntyvät, ja vatsavaivat ja allergiat ja kaikki.

Me juodaan ja syödään ja hengitetään lisäaineita ja kemikaaleja ja säilöntäaineita ja pienhiukkasia ja vaikka mitä minkä keritään. Pestään itsemme, astiamme ja vaatteemme mönjillä, joiden tuoteselosteita ei ymmärretä ja joiden alkuperää ei tunneta. Kerta kaikkiaan, ihmiset. Kyllä luomuelämä sentään ois poikaa.

Ja sitten iloisempiin tunnelmiin. Mätäjoella oli ihanaa eilen. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat loistavalla tuulella. Teltta oli lähteä lentoon useasti tuulessa, mutta esitteille haimme hienot telineet. Ihan aloin jo haistaa hyvät vaalitunnelmat pienissä sieraimissani. Okei, isoissa sieraimissani.

vastenmielinen mainos

Perhe on innoissaan, kun valtavasta laatikosta tulee taulutelevisio. Jee!, lapset hyppivät.  Asunnoton mies istuu myöhemmin sateessa samaisessa televisiolaatikossa. Mainoksen lopussa kertoja sanoo, että tämä on hyvä päivä. Että kaikille tapahtui hyviä asioita.

Kiitos tästäkin vähästä, mainostajat. Upeita rinnastuksia ja hienoa yhteiskuntavastuuta, kun ihan asunnottomuuteenkin uskaltauduitte reippaasti kantaa ottamaan. Bravo. Jakautukoon kansa rikkaisiin ja köyhiin, kunhan vain kaikilla asiat kehittyvät myönteiseen suuntaa: sulle ökytalo ja sulle pahviloota. Kiva, että kumpikin sai. En taida avata televisiota vähään aikaan, dna.

Samassa mainoksessa pikkupoika ajeli hiukset hulmuten ja ajatteli aikuisen miehen äänellä, että ajaa tänään ilman apupyöriä. Ja ilman kypärää!, teki mieleni huutaa. En halua nähdä mainoksessa pyöräileviä lapsia ilman kypärää. Kohta kai pyöräilevät ilman käsiä, josta seurauksena ilman hampaita.

Ystäväni vammautui vakavasti loppuiäkseen ajettuaan fillarilla ilman kypärää ja törmättyään autoon. Eikä ole ainoa. Pohtikaa, nyt hyvät ihmiset siellä mainostoimistoissa muitakin asioita kuin visuaalisuutta.

Ne ostaa kuun

Olin vasta toipumassa siitä, että valtiot kinastelevat Pohjoisnavan luonnonvaroista ja luonut facebookiin ryhmän LEAVE NORTH POLE ALONE!, kun televisiossa kerrottiin, että amerikkalainen mies on netonnut jo 9 miljoonaa dollaria myymällä tontteja Kuusta. Luulen, että se herra on pudonnut puusta ja kovaa ja korkealta. Mutta rikas on kyllä hän. Kaikki tuottoisatkaan liikeideat eivät osoita älykkyyttä eikä niitä tarvitse ihailla, osa on vain pimahtamista.

Ostajina ovat kuulemma kunnostautuneet kaksi entistä ja yksi nykyinen Yhdysvaltain presidentti sekä mm. liuta pähkähulluksi tulleita Hollywood-tähtiä ja ohjaajia. He kai järjestävät hehkeitä Kuu-bileitä ja suunnittelevat, että jäädytettyään ja dna-iki-ketjutettuaan ja kloonattuaan itsensä kuolemattomiksi lukuisten kauneusleikkausten jälkeen, koko porukka voi siirtyä asumaan ranchille Kuuhun.

Viimeistään silloin, kun paha asteroidi lähestyy maata ja ilmastonmuutos on pilannut tunnelman.

Samaan aikaan energiayhtiöt etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä suunnittelevat hyödyntävänsä Kuun luonnonvaroja. Erityisesti siellä on helium-3:a, jota voitaisiin käyttää fuusiovoimaloissa, esikuvana itse aurinko. Fissio on ihan passee.

Ja haluavat mahdollisimman pian asumaan Kuuhun pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa, kun minun romanttinen, ikiaikaisen koskematon ja kaunis kuutamoni pimenee sen pinnalle piirtyvistä liikehuoneistoista, tiedekeskuksista ja hotellikomplekseista, lähden kyllä litomaan.

Minä aion myydä Pluton eniten tarjoavalle. Lähtöhinta 3 euroa. Anybody?

Voi hyvä tavaton

Ei ole ollut digitelevisiota, ei deeveedeetä. On ollut appivanhemmilta lainattu minipieni matkatelkkari jakkaran päällä. Sitä on tihrustettu. Ei ole ollut kiire digiaikaan. Onnea on riittänyt, rauhaa ja oman pesän nuhjaista tunnelmaa. On ollut puhetta siitä, voitaisko luopua televisiosta kokonaan, kun kaapelianaloginen ei enää näy. Ihan olen makustellut sitä hyvänä ideana, vaikka haikeana jäisinkin kaipaamaan joitain ohjelmia.

Mutta nyt. Nyt pienessä olohuoneessa, jossa on nukkavierut sohvat, lasten leluja ympäriinsä, yhteensopimattomia meille kulkeutuneita huonekaluja ja paljon pölyä, komeilee 32 tuumainen televisio hopeareunuksin. Siinä se on ja mahtailee ääliömäisesti. Mies kantoi sen kotiin ja minä tuijotin. Että ei helvetti. Ei kai toi jää meille?! Se televisio on kuin huonosta sketsistä, jossa äänekäs ja ei-toivottu sukulainen änkee kuukaudeksi kylään.

Pitääkö se viedä takaisin kauppaan. Pitääkö sitä oikeasti opetella katsomaan vaikka aina kun sen avaa, luulee imautuvansa elokuvaan sisään. Kuka sen maksaa, kun visa-lasku tulee? Mitä ihmettä täällä meillä oikein tapahtuu. Ihan yhteensopimattomat ovat minun vihreät piuhani ja sen television mustat johdot. Tällä televisiolla on liian leveät hartiat minun pesääni. Harkitsen häätöä, ja samalla pelkään tottuvani uuteen asukkaaseen.

Voi hömpötysten hömpötys. Yritän rauhoitella itseäni ripustamalla pyykkejä narulle. Että hei, mulla on vielä nää narut tässä, ei kuivausrumpua.

Ovatko ihmisten aistit läpikäyneet jonkin radikaalin muutoksen viime vuosikymmeninä? Eikö pientä ruutua enää näe? Eikö kohtuullista ääntä enää kuule? Eikö mikään tavallinen tunnu, tuoksu tai maistu enää miltään? Liika on liikaa, siitä tulee ähky. Protestoin jättiskriiniä ja jään tänne työhuoneeseen tietsikkaa tuijottelemaan.

Madventures, version women

Miehet ovat eteviä keksimään, miten hauskan harrastuksen voi muuttaa pätäkäksi. Madventures-ukot matkustelevat (ja syövät apinanaivoa ja heittelevät koiran päätä)maailmalla tv-yhtiön laskuun, samalla konseptilla idiootteilevat myös Pohojanmaan Häjyt, nettinörtit kehittävät maailman parhaan pelin ja käärivät miljoonia dollareita, kokkigurut tuppaavat julkisuuteen ja muuttavat brittien ruokailutottumuksia käsi kädessä kuningattaren kanssa ja elävät happily ever after. Sitten ovat autonrassaajat, mikroautoilija-formulastarat, leffantekijät, jääkiekkoilijat, rockbändit…

Välillä tuntuu, että pikkupoikien harrastukset ja haaveet ovat helpommin sellaisia, että innokkain voi luoda niistä rahakkaan uran. Ja tuntuu myös, että pojat luottavat kykyihinsä ja menestymisen mahdollisuuksiinsa vakaasti, jopa jääräpäisesti. Eivätkä liikaa välitä muiden mielipiteistä. Ja osaavat verkottua keskenään ja luoda uudenlaisia “cyberyhteisöjä”. Minusta se on lohdullista; enää ei tarvitse jauhaa suomalaisten miesten heikosta itsetunnosta, eihän.

Nyt naiset mukaan tekemään asioita, joista voi  sekä nauttia että hyötyä. Paitsi, että mekin voitais enemmän luottaa itseemme rokkareina, kokkeina ja elokuvaohjaajina miesten rinnalla, meidän kannattaisi luoda paljon uutta ja omaa. Nostaa agendalle jotain muutakin meitä aidosti kiinnostavaa liiketoimintaa kuin naistenlehtibisnes ääliövinkkeineen. Luoda uutta, haistella heikkoja signaaleja, tehdä niistä ilmiö, menestyä hauskanpidon avulla.

Tämän päivän tytöt, jotka harrastavat ja osallistuvat monipuolisesti, ovat aktiivisia ympäristönsä tarkkailijoita, kyseenalaistavat vanhat roolimallit, uskovat omaan luovuutensa ja tekevät yhdessä asioita joista nauttivat, ovat huomisen supersankareita.