5-vuotias tyttöni sai mökillä syvän poikittaishaavan nenän ja huulten väliin lauantaina. Otimme ämpärillisen jäätä autoon painelua varten ja lähdimme terveyskeskukseen 30 km päähän vain kuullaksemme että se oli kiinni. Apteekista perhoslaastaria ja takaisin mökille pakkaamaan tavarat kotimatkalle.
Sysmäläiset joutuvat siis ajamaan viikonloppuisin terveyskeskukseen Heinolaan kolmisen varttia. Minusta se on liikaa. Lappilaiset varmaan hekottavat, että kuule 45 minuuttia ei ole mitään. Minusta se on surullista.
Pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme toiveikkaina kohti Lahtea, jospa siellä saisi kasvot tikattua yksityisessä lääkärikeskuksessa, kun Heinolasta meidät olisi luultavasti käännytetty helsinkiläisinä pois, ja ehkä Päijät-Hämeen keskussairaalastakin. Emme tienneet varmasti. No, Lahdessa päivystys oli sulkeutunut juuri. Ajoimme ohi lapsen kipua hiljaa kiroillen.
Matkalla ehti jo tulla pimeä ja useampikin itku. Äidiltä lähinnä. Perillä Helsingissä mehiläisen päivystysjono oli kaksi tuntia eikä verta vuotava lapsi ohittanut ketään. Minusta se oli kohtuutonta.
Lähdimme dextraan, jossa kirurgi puhelimitse oli luvannut katsoa haavan. Odotustilassa aloimme jo lähes pyörtyä koko perhe: liikkeellä aamiaisen voimin iltaan saakka hoitoa etsien. Puolisentoista tuntia nuokuimme tuoleilla ennen kuin tikkaukseen vihdoin päästiin.
Nyt tyttö syö turvonneiden huulten raosta pienenpieniä ruoanpaloja ja pelaa veljen kanssa pelejä. Tänään pystyy jo puhumaan, hymyillä ei vielä voi. Me vanhemmat suremme sitä, miten epätasaisesti terveyspalvelut ovat tässä maassa jakautuneet ja miten älyvapaita aukioloaikoja ja vajaata resursointia päivystyksissä on.
Terveydenhuollon pitäisi Suomessa pelata kuin googlen työntekijöiden edut jenkkilässä: automaatti siellä, kahvila täällä, kuntosali vieressä, ruokaa ilmaiseksi, huveja ja pelejä ja oikeastaan ihan mitä vain ja kaikki muutaman askeleen päässä. Kuin unelma.
