Kotimatkalla mietin, miten paljon vihreää vaalimainonnassa näkyykään – siis itse vihreiden lisäksi. Vasemmistolla on vihreä vaalijuliste, keskustalla on keskustanvihreä vaaliteltta ja monella kokoomuslaisella perinjuurin vihreät sloganit. Rissasen Laura julistautuu arkivihreäksi ja Rädyn Laura järjevästi vihreäksi. Silloin kaipaan suunnattomasti 24/7-vihreyttä ja järetöntä viherpiiperrys-idealismia, jota pursuaa joka kiven kolosta. “Olen snadisti vihreä, koska se on just nyt in ja koska tykkään ratikoista” ei ole uskottava vaalitaktiikka. Tervetuloa ihan oikeiksi vihreiksi elämään ihan oikeaa vihreää arkea, juhlaa, pyhää ja kerta kaikkiaan elämää. Roinan uhraaminen ajan alttarilla ja pieni ärsyttävä julistusinto kuuluvat tämän varsin myönteisen maailmanparannustaudin kuvaan.
Sitten mietin, kuka anasti kaikki joukkoliikennemainospaikat ja ulkomainospaikat jo aikaa sitten. Helsingin Vihreille myytiin eioota jo puoli vuotta sitten. Kotimatkalla kävi selväksi, että Tatu Rauhamäki anasti lähes kaikki ulkomainospaikat iskevällä tartu taas tatuun -hekotuksellaan ja että Bogo ylipäänsä aina liimautuu tiukasti kaupungin kaikkiin seiniin ennen vaaleja. Muutamia vihreitä sentään näkyy ratikoiden persauksissa.
Uimahallin kohdalla, lähes törmättyäni jättiläismäiseen kuvaan huiviaan heiluttavasta kokoomusladysta, mietin jo muuta. Tyttären flunssaa, pojan pianotuntia, uimista, välillä sitäkin miten kokoomuksella on varaa ostaa kaikki mainostila maailmassa, syyslomaa mökillä. Ja tietysti sitä, ketä itse äänestän huomenna ennakkoon.
En tiedä. Sen tiedän, että en haluaisi äänestää kansanedustajaa. Mielestäni kansanedustajan tehtävänä on edustaa koko kansaa ja unohtaa paikkakuntakuppikuntaisuus. Ei ole hyvä asia, että samat ihmiset ovat päättäjinä kaikissa elimissä. Ei vaikka he ovat löytäneet hyväksi perusteluksi sen, etteivät halua liikaa etääntyä kuntien asioista eli ihmisistä ja heidän arjestaan. Kyllä sitä perillä pysyy ihan keskustelemalla kaupunkilaisten kanssa ja liikkumalla paljon äänestäjien luona, kuuntelemalla, vierailemalla, tekemällä politiikkaa eduskunnassa. Kaupungin rytmissä pysymiseen ei tarvita valtuustopaikkaa, eikä valtuustossa istuminen todellakaan ole kansanedustajan velvollisuus ja pakko. Haluaisin kansanedustajan, joka paiskisi niin lujasti kansanedustustöitä ettei ehtisi valtuustoon edes joka toinen keskiviikko, eikä varsinkaan lautakuntiin. Haluaisin edustajan, joka näkee omaa kuntaansa laajemmin. Mutta voihan olla, että joudun valitsemaan kansanedustajan valtuustoon – jos hän on paras vaihtoehto. Teot kuitenkin ratkaisevat.
Mutta nyt etsin jotakuta, joka rakastaa Helsinkiä kuten minä. Paljasjalkaisesti, intohimoisesti, haikeasti, ikuisesti.
Rakastan kaupunkiani; olen enemmän helsinkiläinen kuin suomalainen. Keskuspuiston tuulessa havisevat lehdet, Viiskulman divarit, kesän ensimmäinen jätski Mantalla… toivon joskus silloin kun ummistan silmäni viimeisen kerran, kuolevani Helsingissä. Vielä ei tosin ole sen hetki, vaan hetki on taistelun Helsingin puolesta!