TIEDOTTAJA

Entries from lokakuu 2008

Reilu teehetki

21 lokakuu, 2008 · Kommentoi

Olen kotona hoitamassa sairasta lasta vaikka haluaisin olla töissä ja nautiskella vartin kuluttua Reilua teetä koko henkilöstön kanssa Väentuvassa. Reiluja tuotteita pitäisi olla itsestäänselvästi tarjolla aina. Ja myrkyttömiä luomuja. Reilu kahvivuosi olisi kerta kaikkiaan parempi kuin yksi hetki lokakuussa.

Onneksi reilua teetä on kotonakin. Nyt kohotan kupin vastuulliselle globaalille kehitykselle, joka ei tähtää eksponentiaaliseen kasvuun, joka kilahtaa rikkaan kukkaroon köyhän selkänahasta. Kuppi yhteiselle maailmalle ja oikeudenmukaisuuden uudelle tulemiselle. On uljas olo.

Aiheet: Uncategorized

Hiphopvihreää vaalimainontaa

20 lokakuu, 2008 · 1 kommentti

Kotimatkalla mietin, miten paljon vihreää vaalimainonnassa näkyykään – siis itse vihreiden lisäksi. Vasemmistolla on vihreä vaalijuliste, keskustalla on keskustanvihreä vaaliteltta ja monella kokoomuslaisella perinjuurin vihreät sloganit. Rissasen Laura julistautuu arkivihreäksi ja Rädyn Laura järjevästi vihreäksi. Silloin kaipaan suunnattomasti 24/7-vihreyttä ja järetöntä viherpiiperrys-idealismia, jota pursuaa joka kiven kolosta. “Olen snadisti vihreä, koska se on just nyt in ja koska tykkään ratikoista” ei ole uskottava vaalitaktiikka. Tervetuloa ihan oikeiksi vihreiksi elämään ihan oikeaa vihreää arkea, juhlaa, pyhää ja kerta kaikkiaan elämää. Roinan uhraaminen ajan alttarilla ja pieni ärsyttävä julistusinto kuuluvat tämän varsin myönteisen maailmanparannustaudin kuvaan.

Sitten mietin, kuka anasti kaikki joukkoliikennemainospaikat ja ulkomainospaikat jo aikaa sitten. Helsingin Vihreille myytiin eioota jo puoli vuotta sitten. Kotimatkalla kävi selväksi, että Tatu Rauhamäki anasti lähes kaikki ulkomainospaikat iskevällä tartu taas tatuun -hekotuksellaan ja että Bogo ylipäänsä aina liimautuu tiukasti kaupungin kaikkiin seiniin ennen vaaleja. Muutamia vihreitä sentään näkyy ratikoiden persauksissa.

Uimahallin kohdalla, lähes törmättyäni jättiläismäiseen kuvaan huiviaan heiluttavasta kokoomusladysta, mietin jo muuta. Tyttären flunssaa, pojan pianotuntia, uimista, välillä sitäkin miten kokoomuksella on varaa ostaa kaikki mainostila maailmassa, syyslomaa mökillä. Ja tietysti sitä, ketä itse äänestän huomenna ennakkoon.

En tiedä. Sen tiedän, että en haluaisi äänestää kansanedustajaa. Mielestäni kansanedustajan tehtävänä on edustaa koko kansaa ja unohtaa paikkakuntakuppikuntaisuus. Ei ole hyvä asia, että samat ihmiset ovat päättäjinä kaikissa elimissä. Ei vaikka he ovat löytäneet hyväksi perusteluksi sen, etteivät halua liikaa etääntyä kuntien asioista eli ihmisistä ja heidän arjestaan. Kyllä sitä perillä pysyy ihan keskustelemalla kaupunkilaisten kanssa ja liikkumalla paljon äänestäjien luona, kuuntelemalla, vierailemalla, tekemällä politiikkaa eduskunnassa. Kaupungin rytmissä pysymiseen ei tarvita valtuustopaikkaa, eikä valtuustossa istuminen todellakaan ole kansanedustajan velvollisuus ja pakko. Haluaisin kansanedustajan, joka paiskisi niin lujasti kansanedustustöitä ettei ehtisi valtuustoon edes joka toinen keskiviikko, eikä varsinkaan lautakuntiin. Haluaisin edustajan, joka näkee omaa kuntaansa laajemmin. Mutta voihan olla, että joudun valitsemaan kansanedustajan valtuustoon – jos hän on paras vaihtoehto. Teot kuitenkin ratkaisevat.

Mutta nyt etsin jotakuta, joka rakastaa Helsinkiä kuten minä. Paljasjalkaisesti, intohimoisesti, haikeasti, ikuisesti.

Aiheet: Helsinki · politiikka

Talous laskee liukumäkeä – jyrkkenevätkö asenteet?

12 lokakuu, 2008 · Kommentoi

Kukaan tuskin yllättyi talouden alamäestä. Mehän näimme, miten amerikassa asuntoluottoja myytiin ja ostettiin vastuuttomaan tyyliin, mehän seurasimme läheltä, miten omia tehtaitamme alettiin taas sulkea ja väkeä karsittiin vaikka firmat tuottivat voittoa.

Kyllä ois siepannut jenkkilässä ottaa ensin asuntolaina, sitten yrittää epätoivoisesti saada omaa taloaan myydyksi ja lopuksi kuulla, että oma laina on myyty ties minne. Vielä jos ois ollut oma yritys ja talo panttina, nurin vaan ja onnea. Tässä alkaa varovaisinkin innostua vuokra-asumisesta. En ymmärrä, miksi vuokra-asumista karsastetaan mm. Helsingissä, kun monesti muissa maissa kaupunkien keskustakämpät ovat himoittuja vuokra-asuntoja.

Me kuulimme sen omistavan kansanosan argumentoinnin iltauutisisssa, että nyt jos koskaan on tämä tehtävä vaikka voittoa on kertynyt rutosti, koska kysyntä hiipuu ja pitää erikoistua kapeammalle sektorille, ja että eläkejärjestelyihin pyritään ja moniosaajat ovat maan tulevaisuus ja uudelleenkoulutusta pyritään tarjoamaan. Nämähän ovat kaikki tuttuja laman merkkejä tai ainakin muistoja herättäviä varoitussignaaleja. Mehän elimme kaikki sen 80-90-vaihteen eli ei mitään uutta auringon alla.

Voi siis olla, että taivas putoaa niskaan ainakin osittain, mutta kenen niskaan ja millä tavalla? Ne, jotka tietävät, mitkä asunnot, osakkeet ja hyödykkeet halpenevat ensin ja minkä arvo säilyy, kysyntä nousee ja milloin, ovat vahvoilla. Talouden alamäki on keinottelijoiden herkkupuoti. Ostetaan kun on halpaa, samaan aikaan kun mökinmiinat hädisssään myyvät pois ainoat osakkeensa, että jäisi edes jotain annettavaksi tyttärille. Kun elämä ei itsellä ole parista pennosesta kiinni, ostetaan mökinmiinan paniikissa myymät osakkeet ja jäädään tyytyväisinä odottelemaan hyviä aikoja ja rikastumista.

Miten käy asenteiden? Perussuomalaiset tekevät gallupien mukaan rakettimaista nousua kuntapolitiikassa. Puheenjohtajan omalaatuinen populistin charmi puree, koska politiikka on tylsää. Ihmiset kaipaavat selkeitä puolustajia ja kovaäänisiä vastustajia.  Toisaalta ja toisaalta -monologit turhauttavat ihmisiä, joiden olo on muutenkin nyt epävarma ja huolestunut. Poliitikkojen pitäisi kertoa itselleen, ketä oikeastaan edustavat. Hallitusta, puoluettaan, itseään vai kansaa. Kun mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kapinahenki nousee ja asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Myös demarijohtajan toverillisia puheita ja mediasäihkettä seurattuani uskon, että suomalaisesta politiikasta voi irrota jatkossa taas enemmän populismia ja provokaatiota kuin pitkään aikaan. Se on samaan aikaan sekä rasittavaa että piristävää. Toisaalta ja toisaalta :) !

Entä herättävätkö tiukkenevat olot katkeruutta paitsi rikkaita ja yhä rikastuvia myös maahan muuttavia kohtaan ja jyrkkenevätkö asenteet meilläkin? Mennäänkö jatkossa takapakkia monikulttuurisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan vankentamisessa?  Suomessa voidaan hyvin, mutta kuitenkin nykyistä vaikeammat ajat ovat edessä. Vaikeina aikoina solidaarisuus on koetuksella. Miten käy kehitysyhteistyömäärärahojen?

Jokainen ääni maahanmuuton lisäämistä vastustavalle ehdokkaalle on pois peruspalvelujen laadusta, tasa-arvosta työelämässä, jatkuvuutta ja turvaa luovasta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja lasten oikeudesta nauttia huolettomina rikkaan monikulttuurisesta ystäväpiiristään. Ihmisten vahva tuki potkut saaneelle Johanna Korhoselle antoi uskoa siihen, että yhdenvertaisuudella ja ennakkoluulottomuudella on meillä tiukasti ja moninkertaisesti lunastettu hyvä asema. Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat taas herättivät pelon, sillä olemme edelleen liian varovaisia toimimaan reippaasti huomatessamme että toista kiusataan, että hän voi huonosti, että hän käyttäytyy omituisesti. Vaikka talous olisi kuralla, mutta yhteisöllisyys, rohkeus ja vastuullisuus säilyisivät, meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Aiheet: Helsinki · ilmiöt · politiikka · tasa-arvo · uutiset

High School Musical

4 lokakuu, 2008 · Kommentoi

Luovuttuani kuntavaaliehdokkuudesta, minulle on jäänyt ryhtinaallisesti aikaa ja halua nauttia tästä kauniista syksystä. Töiden jälkeen on voinut mennä kotiin, tyttö on ehtinyt maata vatsani päällä mielin määrin, olen kokannut, laulanut ja ulkoillut. Elänyt Ehtien. 

Yksi tämän syksyn piristysruiskeista on ollut Helsingin Kaupunginteatterin High School Musical Peacockissa. Kävin katsomassa sen 9-vuotiaan poikani kanssa. Jännitin etukäteen, olisiko musikaali poikani mielestä liian lässy, tyttömäinen kikattelu josta ei saa otetta.

Pojan löysä takakeno muuttui aktiiviseksi etunojaksi heti, kun musiikki alkoi. Energia ja valo räjähtivät esiin ja koko sali jammaili mukana ihan kiitettävästi suomalaiseksi jörrikkäyleisöksi. Ihanaa! Kevytmielistä, ei-vakavaa, jenkkipurkkaa, lahjakasta laulamista ja tanssimista, hyvää mieltä, ei kaurismäkeä mailla halmeilla, ei mitään järkevää – vain kivaa älyvapailua.

Väliajalla siemailtiin kuohuvaa ja Pommacia. Miltäs vaikuttaa? Ihan jees.

Loppuaplodien jälkeen kysyin uudelleen. “Tää oli sellanen, jonka vois käydä katsomassa vaikka kuinka monta kertaa!” Sanoin tiukan ein. Kiitokset Marcolle, tuolle suomalaisen viihdemaailman ilon viljelijälle siitä, ettei hän palkannut 40-vuotiaita kankeroita esittämään 17-vuotiaita lapsosia. Kuten suomalaisessa teatterissa yleensä tehdään. Maski päälle ja menoksi. Tällä kertaa jotain parempaa.

Ja onneksi on Johanna Korhonen. Suomen kansa on yllättänyt myönteisesti tuomitessaan yksiselitteisesti Alma Median ja Lapin kansan päätoimittajan idiootteilut. Hyvä, me!

Aiheet: Helsinki · kulttuuri · perhe