Stop Tykkänään

Onneksi Tapio hermostui lautakunnan kokouksessa. Muuten Stop töhryille -kamppista kritisoiva (ja osin kiittävä, kauhistus) kansalaiskeskustelu olisi ollut kokonaisuutena huomattavasti lauhkeampaa ja jäänyt vähemmälle huomiolle.

Stop töhryille on hyvä kampanja yhdessä mielessä: Se tuo mieleeni kultaisen kahdeksankymmentäluvun fiilikset. Helsinki oli aina sateinen eikä nuori päässyt mihinkään sisään. Ilmapiiri oli sellainen, että kadulla maleksiva nuori on joko rikollinen tai syrjäytynyt. Ei nyt aivan ulkonaliikkumiskielto-tunnelmissa, muttei kaukanakaan.

Joimme Piatossa yhtä teekupillista pari tuntia, tai siihen asti että meidät heitettiin ulos. Kiipesimme aitojen yli, koska portit oli sen ikäisiltä suljettu tiukasti. Kotiin siitä, kakarat. Värjöttelimme Stokkan lipan alla ja hiippailimme varovaisesti Steissillä, koska kahvilakulttuuri ei vielä ollut herännyt eikä meitä huvittanut olla Forumissa, kaupungin ainoassa kauppakeskuksessa. Piirtelimme tusseilla bussissa selkänojiin ja siltojen alla betoniin, koska aina ei jaksanut tupeerata tukkaa pystyyn ja tehdä itse reikiä korviin, eikä syödä valuvaa kakkutaikinaa tai yrittää polttaa tupakkaa.

Ja joka puolella Helsingissä tuntui olevan vartijoita. Heti kimpussa, kun parit humoristiset pantomiimit heität Yrjönkadun läpikulkukäytävässä. Kiroilevat nuoret virkaintoiset klopit pelottelivat eivätkä katsoneet silmiin. Ja jos poikkesi asfaltoidulta alueelta vähän sivummalle, tuli tunne kuin vankilasta karkaavalle: Kohta valonheitin osuu meihin ja se on menoa.

Näihin mielikuviin ja kasaritunnelmiin. Stop töhryille -kampanja on surkeasti epäonnistunut ja se voidaan ja  kannattaa korvata järkevällä, neuvottelu- ja yhteistyökykyisellä porukalla. Portit auki niin valtuutetuille kaikenmaailman seminaareihin kuin nuorille päättämään itseään koskevista asioista. Jos Stop töhryille -kampanja on alkanut edustaa joillekin nuorille aikuista ajattelu- ja toimintamallia, melkoinen mielikuvaurakointi odottaa  aikuisuuden kunnian palauttajia.

Liian nuori ja liian vanha ja vääränikäinen

Jutta Urpilaisen (ei nimi naista pahenna ellei nainen nimeä t. nimimerkki kirsikka) noustua demareiden puheenjohtajaksi, alkoi ilokseni keskustelu ikärasismista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Näistä aiheista kun ei voi koskaan puhua liikaa.

Ensin kyseltiin, “miten niin nuori nainen voisi onnistua ja sitten kyseltiin, miksi naisen ikä on niin tärkeä asia. Kun olihan se Katainenkin nuori ja on edelleen ellei poliittisissa vuosissa mitata. Ja moni muukin on ollut nuori joskus. Että jos nuoria miehiä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin nuoria naisia, tämäkin maa kaatuisi varmasti pappamummuvallan kourissa. Onhan nuorissa kuitenkin se tulevaisuus ja kaikki kerta kaikkiaan. Syrjintää, aina vain ja epätasa-arvoa ja ennakkoluuloisuutta.”

Minä muistan, kun sanottiin, ettei Anni Sinnemäkeä ei valittu Vihreiden puheenjohtajaksi ikänsä takia. Ja että valitaan varmasti sitten, kun hän on sopivan ikäinen. Ja että Tarja Cronberg valittiin juuri ikänsä takia. Koska Tarja Cronbergin ikä oli erilainen kuin Anni Sinnemäen. Ja koska Anni Sinnemäen ikä oli vääränlainen. 

Ja sitten, omituista kyllä, muistan runsaasti puheenvuoroja, joissa puoluekokouksessa äänestäneet kertoivat, ettei iällä ollutkaan puheenjohtajuuskamppailussa roolia, vaan ehdokkaiden muilla ominaisuuksilla. Että haluttiinkin valita Cronberg hänen ajamiensa poliittisten asioiden takia. Jotta Vihreät kasvaisi puolueena ja levittäytyisi maakuntiin.

Ennenkuulumatonta. Mietin silloin kuumeisesti, mihin piilottaisin häpeissäni ne ikärasismi-mappini, joihin olin jo Minna Karhusen kansanedustajuuden ensipäivästä alkaen ja Karpelan ja Lehtomäen ministerikausien ajan keräillyt erinäisiä johtolankoja nuorten naisten syrjinnästä.

Pari viikkoa sitten puhuimme työkavereiden kanssa lounaalla siitä, mikä sana sopisi kuvaamaan vanhempia ihmisiä. Pitäisikö heitä kutsua ikäihmisiksi, ikääntyviksi, vanhuksiksi, kolmannen iän aloittaneiksi vai miksi. Ilmoitin kantanani, ettei kukaan ole vanhus eikä nuorus. Yksi on nuori, toinen aikuinen ja kolmas vanha. Vanha on aito ja oikea sana ja sitä pitäisi käyttää niitä, jotka ovat vanhoja. Koska osa meistä on vanhoja ja koska vanhuus on hyvä asia, jota ei pidä parfymoida. Vanha on sellainen ihminen, joka kokee itsensä vanhaksi. Jos ei koskaan mielessään vanhene, ei tule vanhaksi – kaikki eivät tule vanhoiksi, on nuoria ysikymppisiäkin nähty.

Suomen väestötiedot kertovat selkeästi, että tulevaisuus on ei ole nuorissa vaan vanhoissa.

Tämän päivän Hesarissa Anita Kelles-Viitanen tuulettaa raikkaasti yhteiskunnan ja politiikan ikärasistisia lokeroita sanomalla, että puolueisiin etsitään mm. sopivan ikäisiä puheenjohtajia. Todellakin, kuka haluaisi puheenjohtajaksi vain sen takia, että hän sattuu olemaan ’sopivan ikäinen’. Tuskin kukaan, mutta onko joku joskus valittu vain sen takia? Jutta Urpilainenko? Vai Tarja Cronberg?

Vääränikäisten lisäksi politiikassa syrjitään varmasti muitakin ryhmiä. Vääränlaisia, väärinajattelijoita, väärinymmärrettyjä. Kun on väärässä paikassa väärään aikaan, ei pääse vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Se, mikä minua ottaa todella aivoon, on vanhojen ihmisten esittely julkisuudessa kuluerinä. On se nyt perkele, jos ihminen tietyn iän saavutettuaan ei enää kelpaa kuin sosiaali- ja terveyssektorin kuluiksi ja eläkemenoiksi. Katsokaa ympärillenne tuotos-panos-mantran hokijat: kuka kuluttaa, kuka matkustelee, kuka on paremmassa kunnossa kuin sinä itse, kuka nauttii elämästään ja ostaa palveluja. Suuri ikäluokka.

Minä sitten tykkään Liisa Jaakonsaaresta. Tämä ei mitenkään liity päivän kirjoitukseen, mutta on se luojan lykky, että Suomessa on yksi Liisa Jaakonsaari. Pari uutislähetystä pitäisi ihan kokonaan omistaa Liisa Jaakonsaarelle. Liisa Jaakonsaari voisi istua uutisten ajan kommentaattorina studiossa ja lausua suoria sanoja aina kulloisestakin uutisaiheesta.